Hiljainen Käsilaukku: Valitut Pakinat 1 3a6uj

Sisällysluettelo

Meillä Pohjantähden alla

Pappi, lukkari, talonpoika, tsuppari Muutto ja muutos K.Niemeläinen Työkalupakki ja villahousut Perunapellolla nyt ja silloin Kyynikot kylätiellä Vuoden tuomio on melkein lusittu Meillä Pohjantähden alla Majuri ja kotihaltia palasivat töihin Onko klapipino yksi vai viitisensataa? Yöelämää Äksöniä! Kahvia santuille muttei juutalaisille Töhäytystalvi Harmaa talous, huvivero ja hanuri Mitä löytyy unelmieni puutarhasta?

Loikitaanko vai ollaanko posliinikoiraa? Vasta paistettu taatelikakku

Sikakiltti täti ja muita ikäihmisiä

Sikakiltti täti Pikkumummon perintö Simolan isäntä puhui hassuja Lehmänlämmintä maitoa Holgerin jäämistö Kerttu, kesävieras Lääkettä leskeyteen Bertta ja kälyt Paistjärven perunat Kaksi lahjapöytää Perhosia laukussa Ei ihmistä järveen jätetä Synnytystapaus Holkkisten kylällä Märkä virsu ja Lilli koivunoksalla Kenen seinällä Mari-täti roikkuu

Vaimo keitti makkarasoppaa, kunnes lopetti Tuothan kahvia kirjastomummolle?

Ennenvanhaan oli melkein paremmin

Hiljainen käsilaukku Eukko lähti lätkimään Autoni kello ja muita keksintöjä Digitaaliselektroniikkaa Umpihanki ikuvassa adagio molto Nörttimummonmökki Entinen piika koulutti uuden DB on kuollut Muruseni Olen kouluttanut töllöni kovalla kädellä Vaikeasti selitettävää Hellanne ei enää tue kahvipannuanne Elämän talo Ei-virtuaalista tarjoilua tontuille

Hilppahippaa maailmalla

Via Cantore Äitivainaan pesuaineet Yö kiusaajan kanssa Leopardin pilkut Hilppahippaa Aasin rattailta vaeltavan juutalaisen luo Pyöräilyni lyhyehkö ja surullinen historia Juhannus ja oikeassa olemisen onni Rotinat Peipolle eli matka tulevaisuuteen

Meillä Pohjantähden alla

Muutan maan korpeen, saan uusia ystäviä sekä hännällisen huonetoverin. – Poliisi ja palokunta pihassa. – Pottuja! Santtuja! Tonttuja! – Maalaava majuri ja jäniksiä hoitava koira. – Töhäytän auton ojaan ja lusin vuoden tuomion.

Pappi, lukkari, talonpoika, tsuppari

Olin yksin kotona hämärtyvänä iltana. Mies oli työssä, poika harrastamassa. Tuvan pöydän syklaamiin nojasi postikortti, jossa pikkkkuni kirjoitti: ”Onnea vain uuteen kotiin, mutta eikö landella ole aika pimeää syksyllä? Varo maankiertäjiä!” Sytyttelin tupaan valoja ja funtsailin, kiehauttaisinko teekupposen energiajätteellä. Vilkaisin poltettavien roskien laatikkoon. Niitä riitti, mutta puita piti hakea pihan perältä. Hain lämpimän pompan ylleni, törmäsin vauhdilla ulko-ovelle ja melkein kaadoin kumoon naispuolisen papin, joka seisoi portailla liperit kaulassa ja kartta kädessä. – Hyvää iltaa. Täyttääkö tämän talon isäntä tänään viisikymmentä vuotta? Kielsin asian ja tutkin ajo-ohjetta. Pappi oli oikealla tiellä mutta sen väärässä päässä. Kiittelimme toisiamme vuolaasti, hän neuvosta, minä siitä ilosta, ettei hän ollut maankiertäjä. Leuhotin pimenevän pihan poikki klapikantamuksen kanssa, kun pihaan mönki taas auto. Lisää kirkonnaisia juhlapaikkaa etsimässä, arvelin, sillä kulkuneuvo oli samanlainen kuin puolitutulla kanttoritädillä. Tempaisin kuljettajan oven auki ja mekastin: – Emmekö laulaisi nyt yhdessä että ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”! – Niin mitenkä? kysyi kolea ja aivan vieras naisääni. – Suokaa anteeksi, sanoin vikkelästi. – Taisin luulla teitä erääksi toiseksi. Nainen nousi autosta lapion kanssa. – Minä olen rouva Lukkari enkä pidä siitä, että nimeni kanssa pelleillään. Muuan

naapurinne sanoi, että te ette piittaa puutarha-asioista ja minun sopii hakea osa joriininjuurista parempaan talteen. Käykö? – Olkaa hyvä, minä sanoin. – Viinimarjapensaat saatte jättää, niistä minä piittaan kovasti!

* * *

Tiskasin ja rallattelin maan korpea ratokseni, kun oveen paukutettiin. Ulkovalo paljasti kolmen maankiertäjän porukan. Sieppasin järeän paistinpannun käteen, asetin yrmeän ilmeen naamalle ja menin ovelle. – Iltaa, sanoi maankiertäjä ja esitteli itsensä sekä kaksi poikaansa. Kaikki kolme nostivat lakkiaan. – Lähdettiin hakemaan sitä lehmien vannaa. Mieheni oli tosiaan luvannut talon karjanjuottoammeen tuttavalleen. Panin paistinpannun luontevasti naulakon päälle ja näytin ammeen. Se hiiop-hoijattiin pakettiautoon, joka yleisen kiittelyn ja hyvästelyn jälkeen lähti ja väisti vastaantulevaa mopoa. Niinpä tosiaan, pappi, lukkari ja talonpoika olivat käyneet ja nyt oli kai kupparin vuoro. Olisikin mukava kokeilla, tekisikö pahan veren vuodattaminen minusta yhtään säyseämmän ihmisen. Mutta tulija olikin tsuppari, vävykokelas kylän juhlatalosta. – Kun ei muistettu teidän perheen nimeä eikä osattu kysyä puhelinnumeroa, isäntä lähetti näin kysymään, että tottahan kakkukahville tulette.

* * *

Sukelsin uuteen seurapiiriin sujuvasti kuin sorsa jorpakkoon. Kättelin kylän väen, söin täytekakkua ja vastasin kärsivällisesti kysymyksiin. Kyllä kiitos, viihdyn maalla ja ei, en tiedä, pelottaako minua olla yksin kotona näinä pimeinä syysiltoina. Kerron kyllä, jos joskus maailmassa pääsen kokeilemaan sitä.

Kotikirkko 2001

Muutto ja muutos

Peräkärry tuli täpötäyteen kirjoja. Laatikot nostettiin lavalle ja laidat lyötiin kiinni. Kesäilta näytti poutaiselta, joten jätimme suojapeitteen pois. Kirjatoukat ja painomustepunkit saisivat haukata vähän raitista ilmaa. Perheenisä ajoi varovasti kuin saippuakuplakauppias. Minä ja poika vahdimme takaikkunan näkymiä kaulat kierteellä. Kun pääsimme kaupunkiliikenteestä maantielle, kuski nosti vähän nopeutta. Kuorma pysyi koossa, ja minä uskalsin oikaista niskojani. Mikä vilahti pusikosta eteen? Auton jarrut rääkyivät, kuljettaja karjaisi, poika älähti ja minä kiljuin kimeästi. Mäyrä! Ei kun kaksi mäyrää! Samaan aikaan kohdalle pörhälsi tukkirekka. Se nosti pyörremyrskyn ja lennätti yhden kirjan ilmassa sadan metrin päähän. Poika juoksi perään. Takaisin lönköttäessään hän nauroi melkein kaksinkerroin taittuen, ja ajattelin hädissäni, että tämä vauhdikas kodinvaihto oli ollut hänelle tarpeettoman rankka rupeama. Hän heittäytyi autoon ja nikotteli naurun lomassa: – Tässä onkin oiva opaskirja meille juuri nyt! Hän näytti kirjan kantta: ”Ilo pintaan vaik syvän märkänis”.

* * * Me muutimme maalle, niin ihka oikealle landelle, että muuttohulinaamme mulkoili aidan takaa lauma hämmästyneitä lehmiä. Päätös ei ollut äkkinäinen. Sitä oli tuumailtu hiljaa kytevällä innolla jo vuosi tai kaksi. Iän painama sukulainen halusi myydä talonsa juuri meille, ja ensimmäisen naurunsekaisen torjunnan jälkeen aloimme miettiä: miksei sittenkin? Mikä meitä pitelee kaupungissa?

Isä ja poika kypsyivät ensin ja hiillostivat minua, kunnes minäkin kypsyin. Totta puhuakseni se ei edes ottanut koville. Elämässäni on ollut aika vähän todellisia haasteita.

* * *

Heinäkuussa teimme kaupat kerrostalokodistamme ja toiset maalaistalosta. Juoksimme kuin kaupunkirusakot pankista postiin, maanmittaustoimistosta maistraattiin, verotoimistosta vaihtoautokauppaan ja takaisin pankkiin. Ostoslistamme muuttuivat kummallisiksi. Kärpäslätkä. Jalkalistamaalia (150 metriä). Hiirenlossa. Kottikärrynpyörä. Mehumaija. Kärpäsverkkoa. Toinen kärpäslätkä. Äidille auto (ei valkoinen eikä kallis.) Miesväki raapi vanhoja tapetteja seinistä, maalasi sisäkattoa, paikkasi ulkokattoa, pilkkoi puita, tilkitsi ikkunoita, siivosi kellaria, ripusti valaisimia ja leikkasi nurmikkoa ikäkululla säkättimellä, joka piti kunnostaa ennen käyttöä ja pari kertaa kesken käytön. Kolmannen polven kaupunkilainenkin osaa merkitä reviirinsä. Minä vaihdoin hyllypaperit, matot ja verhot omiini ja pinosin mummovainaani merkkaamat astiapyyhkeet kaappiin. Löin omin käsin naulan seinään ja ripustin siihen rakkaimman tauluni. Se on vaaleanpunaisten pelargonien ja kahvikupin asetelma pitsipöytäliinalla.

* * * Jonakin syyslauantaina heräsin siihen, että uusi koti tuntui kodilta. Kokeilin kahviveden keittämistä puuhellalla. Se veti niin, että pienimmät kalikat kolisivat katolle. Ulkona oli keltaisten koivunlehtien tanssinäytös. Naapuri piti taukoa kyntämisestä ja jututti pihalla miesväkeäni. Poika oli löytänyt vintiltä päähänsä Hankkijan lippalakin, eikä pienikään ele paljastanut, että hän olisi ollut jotenkin uusi tässä ikivanhassa viljelymaisemassa. Seinäkello raksutti kauniimmalla äänellä kuin kaupungissa.

Kotikirkko 2001

K. Niemeläinen

Pienet jyrsijät kuuluvat maaseudun elämään siinä kuin lampaatkin, ymmärsin syrjäkylille muuttaessani. En siis pyörtynyt, kun hiiri pyrki kanssani saunaan, kurkisteli klapipinosta tai roikkui varaston katosta kuin siipensä hukannut lepakko. Taloon hankittiin pyydyksiä ja nimitettiin lossavastaava, joka hölkkäsi surmapaikalta toiselle: – Vainaja autotallissa ja toinen puuliiterissä. Käyn laulamassa riiheen! Sinnikkään loukkuvirittelyn, reittien tukkimisen ja naapurin kissojen öisten kommandoiskujen ansiosta kanta alkoi selvästi pienentyä. Oli ollut pari hiiretöntä viikkoa, kun istuin iltarauhaa kamarissani ja luin Ollin pakinoita. Lattialla vilahti ykskaks jotakin pienenpientä ja karvaista. Se ilmestyi tyhjästä yhteen nurkkaan ja vipelsi toiseen nurkkaan kirjahyllyn alle. Silloin minä kiljuin ja rääyin. Hiirrri mun reviirrillä! Tuokaa lossa, tuokaa kuularuisku ja suorasuuntaustykki, sillä tänne se ei jää asumaan!

* * *

Kyseinen eläin oli älykäs ja onnekas kuin salainen agentti 007. Se väisti murhayritykset ja jäi asumaan niin moneksi päiväksi, että sai kutsumanimenkin. Pakinoitsija Ollin tunnetun ystävän ja huonetoverin mukaan siitä tuli K. Niemeläinen. Alkuun se oli hienotunteinen asuinkumppani: ei kuorsannut, ei tuonut tyttöystäviä yökylään, ei hyppinyt pöydillä eikä huvitellut juoksemalla nukkuvan naamani yli, kuten olen kuullut röyhkeimpien tekevän. En tiedä, mitä se söi. Ruokakomeroon päästäkseen sen olisi pitänyt syöksyä teräsverkkovahvisteisen

seinän läpi. Kerran illassa se kävi kurkistamassa, olinko paikalla, ja minä irvistin, kun en muutakaan voinut. Välirauha päättyi, kun K. Niemeläisen yllätti isohätä. Vaatekomeron ovi oli jäänyt raolleen ja komeron pohjalle avonainen käsilaukku. Kun olin lähdössä marttailtaan ja tarvitsin veskaani, löysin nenäliinan, huulipunan, kamman ja pastilliaskin seasta aitoa luonnontuotetta, hiirenpaskaa. Sulloin laukun kaikkineen roskapönttöön enkä ajatellutkaan lajitella eloperäisiä jätteitä erilleen. Lähdin kylään pikkutavarat taskuissa, ja kun tulin takaisin, tuoni oli käynyt talossa. Uhrin pää oli näkymättömissä giljotiiniloukun sisällä, mutta karvaisesta takapuolesta tunnistin vainajan K. Niemeläiseksi. Jos hän olisi ollut isompi, olisin vienyt hänet taidenahkurin orsille ja teettänyt uuden uniikin käsilaukun. Mutta hän oli hyvin pieni, ja sen vuoksi hänestä tuli varikselle niin vaivainen suupala, ettei sen päälle viitsinyt edes röyhtäistä.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Työkalupakki ja villahousut

Miesväeltä katosi parempi työkalupakki kaikkine aarteineen. Vastakierretappi, akkukäyttöinen vasara ja ei-kiinalainen ruuvimeisselisarja kuuluivat olevan korvaamattomia, ja niiden perään kävi pitkin syystalvea vaihtelevan äänekäs kähy ja posmotus. – Sinä korjasit sen kanssa kamarin kattolamppua. – Juu, ja sen jälkeen sinä säädit traktorin voimanoton kytkintä! Minulla oli kirkas otsa, sillä en koskaan käpälöi miesten tavaroita. Tarvitsen vain ikäkulua naistenpuukkoa, jota kukaan ei minulta kadehdi.

* * *

Minua ei ole kasvatettu uskomaan kotitonttuihin. Vanhempani ovat käytännöllisiä ihmisiä, enkä muista anoppinikaan maininneen niitä. Olen kuitenkin aina pitänyt tarinoista, joissa kotitontut joko auliisti auttavat tai pienellä kiusanteolla kasvattavat talonsa ihmisväkeä. Kun syystalvella kaipasin ehjiä, vähän käytettyjä villahousujani, muistin taas tonttukertomukset. Yksin kotitupaan jäätyäni korotin ääneni: – Koettakaa nyt hyvät ystävät saada hommanne jo tehtyä ja palauttakaa se parempi työkalupakki! Villahousujen kanssa ei ole niin nuukaa, uudet eivät paljon maksa. Puheenvuoron pidettyäni menin taas kerran seisomaan päälleni vaatekomeron pohjalle ja pengoin läpi kaikki säilytyslaatikot niin sieltä kuin lipastostakin.

* * *

Pakki löytyi viimein navetan uumenista, vanhasta sikalasta, jota ei ole käytetty kymmeniin vuosiin. Miesväki kiirehti juoksujalkaa tekemään askareita, joita oli lykätty työvälineiden puutteessa. Minä jäin vähälle huomiolle ja noudin vieraakseni tädin, joka on asunut maalla vanhassa talossa ja tietää ehkä jotakin kotitontuista. Täti suhtautui myötätuntoisesti pieniin harmeihimme, mutta kielsi tonttujen olemassaolon ja kysyi, olinko etsinyt villahousujani sieltä sikalasta – ihan vai kaiken varalta. Totta kai olin! Saateltuani tädin kotiinsa kävin ostaa rätkäyttämässä kaupungin marketista upouudet villahousut. Ostin uuden allakankin ja kirjoitin vappuaaton kohdalle: – Villahousut naulattava lipastonlaatikkoon! Siinä en tarvitse akkukäyttöistä vasaraa, vaan kopsauttelen nupinauloja lihanuijalla. Sen osumatarkkuus riittää minulle. Olen kokeillut.

Martat 2010

Perunapellolla nyt ja silloin

Naapurit ja me olemme perunannostossa. Tänä aurinkoisena syyslauantaina muistan ensimmäisen pottumaakeikkani ja virnuilen itsekseni. Vieläkö Kati mahtaa muistaa sen? Syyskuussa 1974 olimme parikymppisiä. Kati opiskeli, minä aloittelin virkanaisen uraa. Hän pyysi minut Tampereelle kuuntelemaan murheitaan, kun ”Kekkeruusin kanssa meni bänks.” Perjantaina hän kuitenkin soitti ääni väristen: – Ei voidakaan tavata. Meillä maalla on potunnosto. – Älä itkuile, minä tulen talkoisiin. Jutellaan siellä. Katin kotikylään piti matkata kahdella bussilla ja liftata viimeinen peninkulma. Talonväki esitteli minut talkoolaisille pikkkkuna, joka kirjoittelee lehtiin. Aikamiespoika Arto, jolla oli tupsulakki korkean ja suipon kallon peittona, sulki käteni kouriensa väliin ja katsoi minua ikuisen lapsen hyväntahtoisella ilmeellä. – Peruna on hyvä kasvi. Siitä sinun pitää kirjoittaa lehteen. Minä lupasin. Parastaikaa tässä täytän sitä lupausta.

* * *

Katin hätä oli totinen: hän oli purkanut kihlauksen, sillä Kekkeruusi oli vastuuton hampuusi, ja nyt häntä pelotti hirveästi. Poimimme perunoita kylki kyljessä kyykkien ja supatimme pahoja a-asioita: abortti, adoptio, au-äiti, avioliitto niljakkeen kanssa? – Miten paljon myöhässä – ? – Kaksi ja puoli, Kati sanoi synkeänä.

– Viikkoja vai kuukausia? – Kaksi ja puoli päivää. – Se voi johtua hermoista. Älä menetä toivoa vielä! Kati niiskaisi. Säälin häntä ja iloitsin siitä, että omista murheistani suurin oli inho mullassa luikertavia matoja kohtaan. Traktori ryskäsi pellolla ja sinkautti sadon esiin vaoista. Keräystyö sujui joukolla joutuisasti. Puolenpäivän jälkeen Kati ykskaks vinkaisi, viskasi pärekoppansa kumoon ja i kovaa kyytiä pihaa kohti. Näin hänen katoavan ulkohuoneeseen ja palaavan takaisin valaistunut ilme kasvoillaan. – Ilta-autolla me likat lähdetään Tampereelle tansseihin! Hätä meni ohi!

* * *

Vakiovuoro pysähtyi sen sata kertaa ennen Tamperetta. Harjasimme mullat hiuksista, sudimme ripsivärit ja puhuimme sydämen kyllyydestä. Bussiasemalla törmäsimme Terttuun, Katin asuintoveriin, joka oli menossa ”kattoon yhtä kivaa miästä Hauholle, ja se Katin Kekkeruusi nääs muuten kiärtää viälä nurkkia, pas kysye eikö se puhetta usko.” Kati ja minä kiirehdimme tanssipaikkaan, jätimme kuusi kiloa perunoita narikkaan ja tulimme tanssitetuiksi niin, että hädin tuskin jaksoimme kävellä pottupussia retuuttaen Katin asunnolle. Sen ovi vain ei auennut meille. Kati tuskaili avain kädessä. – Lukkoon on tungettu jotakin. Kekkeruusin tekosia! Täytyy herättää isäntä ja mennä kellarin kautta. Kiersimme puutalon pääovelle. Talonomistaja oli roteva, isoääniseksi kiihtyvä mies, ja ohitin hänet litteänä kuin lude ja kolmeen kertaan niiaten. Aamulla isäntä kaivoi kammanpiikin lukkopesästä ja vaati viittä markkaa vaivan

palkaksi. – Kävisikö säkillinen uutta ruokaperunaa? kysäisi Kati, jolle Kekkeruusi oli aiheuttanut mielipahan lisäksi myös rahahuolia. Niin kaatui päiväpalkkamme talonomistajan laariin, mutta ei sitä kauaa murehdittu. Kekkeruusikin jäi syksymmällä hönöpäissään junan alle.

* * *

Artoa muistaen päätän, että minä huonekuntineni lupaan tunnustaa rehellisen ruokaperunan hyödyn ja monikäyttöisyyden! Ohitan nenä pystyssä kaupan roska- ja rihkamaruoat! Ne tekevät ihmiselle kutakuinkin saman kuin kammanpiikki lukkopesälle: täyttävät – ja joku nauraa nurkan takana.

Martat 2008

Kyynikot kylätiellä

Kun talvitaivas poutaantui pitkän pimeän kauden jälkeen, kylätielle ilmestyi hillittyä kuhinaa. Tuli lenkkeilijöitä sauvojen kera tai ilman, pariskuntia ja yksin liikkuvia, hyräileviä kulkijoita ja äkäisesti puuskuttavia suorittajia. Kaikki tuijottivat taivasta, jolla oli eilen ollut tuskin lampaankorvan kokoinen läimäre sinistä. Nyt ei pilvipeitosta näkynyt enää kudettakaan. Minäkin päätin lähteä kävelylle. Aikaa oli. Kilometrin kuljettuani vieras nuorehko nainen pysäytti minut. – Anteeksi mutta pääseekö täältä Maitopystintielle? Voi kun lähdin oudolle reitille, nyt tulee kiire! Rauhoittelin: tie kääntyisi seuraavan mutkan takaa vasemmalle. Se piiloutui ovelasti peltokumpuihin eikä sitä nähnyt ennen kuin oli ihan risteyksessä. – Hienoa! Sitten osaan kotiin. Pitää laittaa hiukset ja silittää mekko. Menen illalla häihin. – Niinkö? Niin menen minäkin, tämän pitäjän vanhaan kirkkoon kello viideksi. Nainen naurahti. – Samat häät! Sanna ja Teemupekka! Sanna on työkaverini. Minä olen Heidi. – Teemupekka on sukulaispoikani. Sanoin nimeni, kättelimme ja käännyin saattamaan häntä oikeaan suuntaan. – Sanna se jaksaa uskoa avioliittoon, Heidi sanoi. – Tämähän on hänelle kolmas yritys, vaikkei hän ole kuin vähän päälle kolmenkymmenen. – Niin kuulemma. Teemupekan äiti ja isä ovat vähän ihmeissään. – Entäs Sannan vanhemmat! He joutuvat taas kerran maksamaan ruoat ja

tanssiorkesterin. Sannan rahat riittivät hädin tuskin pukuun. Hän tahtoi taas hunnun ja laahuksenkin. Viime kerralla niitä ei ollut, ja Sanna väittää, että liitto meni mynkään juuri siksi. – Ai? Mikä sen ensimmäisen liiton onnen mahtoi viedä hunnusta huolimatta? – Silloin vain mies ei ollut se oikea. He kasvoivat erilleen. – Toisin sanoen oppivat tuntemaan toisensa eivätkä pitäneet näkemästään, minä arvelin. – Kanttori on sanonut, ettei soita yhdelle ja samalle morsiamelle kolmatta kertaa Prinsessa Ruususen juhlamarssia, vaan Mendelssohn sopii paremmin tähän tilanteeseen – sehän on sävelletty siihen ”Kesäyön unelman” kohtaukseen, jossa morsian taluttaa aasia alttarille. – Pahasuinen kanttori, minä totesin. – Nii-in, mutta hän onkin Sannan eno. – Lahjalistassa oli kummallisia esineitä. – Meidän työporukka osti ne lattiamaljakot. – Minä en syttynyt koko listalle, vaan kudoin kummallekin villasukat, lapaset ja pipot. – Nehän onkin helppo jakaa, jos sattuu ero tulemaan. Viime kerralla me vietiin iso matto. Sanna ja ex-mies leikkasivat kuulemma sen kahtia, kun kumpikaan ei suonut sitä toiselle. – Ajatella! Mitähän he olisivatkaan tehneet lapselle, jos sellainen olisi ehtinyt tulla? – He halusivat käydä ensin Thaimaassa, mutta eivätpä ehtineet – …kuin häistä läksiäisiinsä, minä täydensin, ja sitten meitä nauratti.

* * *

Maitopystintien varressa oli komea vanha talo navetoineen ja pihakoirineen. Kun ehdimme kohdalle, meitä kyynisiä kulkijoita alkoi moittia duetto: hirvikoiran paatoksellinen bassobaritoni ja punaisen pystykorvan oktaavia kimeämpi räksytys. Ymmärsimme hävetä ja etsimme kiireesti kiltimpiä puheenaiheita. – He ovat kyllä kauhean rakastuneita ja tosissaan. – Lapsiakin saa kuulemma tulla vaikka heti. – Ja enokanttori suostuu soittamaan Kuulaa. Lupasimme tavata pian iloisissa merkeissä, ja minä käännyin kotiin. Minunkin piti silittää mekkoni, vaikka olin ajatellut ensin, ettei sillä olisi niin väliä.

Kirkkomusiikki 2008

Vuoden tuomio on melkein lusittu

Viime vuoden kesälomalla siivosin vaatekomeroni. Ratsasin ylähyllyt, alahyllyt, hattuhyllyt ja henkarit. Touhusin sisuuntuneena ja hikipäin, kunnes piti istua ja ottaa nitro. Sandaali, joka oli ollut kauan hukassa, pääsi ikävästä kuihtuneen parinsa viereen. Löytyi kahdet liian pitkät housut ja tunika, jonka helma oli ratkennut. Tunnustan, etten ole näppärä neulankäyttäjä. Siksi kaapissa torkkui myös alennusmyyntikangas, jonka olin suistunut ostamaan ajatellen hatarasti, että aika tavaran palkitsee. Komeron peränurkista, mörköjen ja hämähäkkien seasta haroen löytyi lähes hyvä käsilaukku, josta oli vain olkahihna katkennut, ynnä pikkuvialliset kävelykengät. Jokasään saapikkaatkin siellä lymyilivät, ne kotimaiset, tyylikkäät ja kalliit, joilla ei kyennyt kävelemään kuin kuivalla ja sulalla jokasäällä. Ne näet vuotivat saumoista ja olivat liukkaat kuin ahkionpohjat. Reklamoidaan! Poita hengaili ripustimissa viisikin päällekkäin. Säkkiin! Pussiin! Nyssäkkään! Jätteisiin, kierrätykseen, traktorinpesurievuiksi! Miksi olin kuvitellut tarvitsevani näin monta vaatekappaletta? Enhän ole mikään himoshoppaaja, vaan ostan käyttötavaraa harkiten ja varojeni mukaan. En hullaannu huokeisiin muotiriepuihin, jotka tarjoavat hetken ihanan huuman. Käyttökelpoisia neuleita oli 90-luvun puolivälistä ja punainen poncho vuorenvarmasti vuodelta 1975. Aina kun olin luopumaisillani siitä, naistenlehdet toitottivat, että värikkäät ponchot olivat kevään uutta huippumuotia.

* * *

Kun urakka oli iltayöllä valmis, kirjasin toimintasuunnitelman. Töitä suutarille ja ompelijalle, minulle itselleni ehdoton vaatteidenostokielto kesäloman 2012 alkuun asti. Lopuksi kirjoitin paperiin kymmenen kertaa: ”Minä en ole sellainen

tyttö, jolla on paljon vaatetta, muttei mitään päälle pantavaa.” Toukokuussa Urpon nimipäivänä kello 15.00 olen taas täysivaltainen kulutusyhteiskunnan jäsen. Älkääpä järjestäkö minulle ohjelmaa sille illalle! Nuoret ystäväni Muru ja Maisteri pitävät häät alkukesällä, ja tulee kiire häähepenien hankkimisessa. Juhlamekot, tanssikengät ja kukka-harsohatut odottavat jo jossakin, että kalterit kumahtavat auki ja morsiamen ainoa täti pääsee irti. Häiden jälkeen minut tunnistaakin kaupungilla siitä kukka-harsohatusta, sillä en koskaan, koskaan enää osta asustetta vain yhtä ainoaa käyttökertaa varten.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Meillä Pohjantähden alla

Sammutin imurin ja tivasin nuoremmalta perheenjäseneltä: – Missä paikassa Latelta heitti pyöränkettingit pois päältä? Minä en muista. – Tammikallion mäessä. Kiitin ja jatkoin siivousta. Syysehtoona halusin lukea sivun, jossa sanotaan: ”Ei emännällä valon neuvoo… vähän pimeetä sielä”. Kurkotin punaselkäistä kirjaa, kakkososaa, käteeni. Se ei ollut hyllyssä. Ykkös- ja kolmososat nojailivat haikeina toisiinsa. Kaivattu osa oli pojan yöpöydällä kampa kirjanmerkkinä. Pihahdin ja sieppasin kirjan kainalooni.

* * *

Olin kymmenen korvilla, kun aikuiset alkoivat puhua kirjailija Väinö Linnasta. Nimi lausuttiin yhteen pötköön, Väinölinna, ja luulin jonkin aikaa, että kyseessä oli joku Aleksis tai Sakari Väinölinna. Kolmetoistavuotiaana anelin lupaa Täällä Pohjantähden alla -kirjojen lukemiseen, mutta en saanut. Luin salaa koulupäivän jälkeen ja ehdin kolmannen osan puoliväliin, ennen kuin jäin kiinni. Ahmaisin sen sitten luvan kanssa loppuun ja palasin silmät sumeina takaisin 60-luvulle. Olin häikäistynyt ja aikuistunut. En hylännyt kokonaan Tarzania ja tyttökirjoja, mutta siitä alkaen minun on pitänyt päästä piipahtamaan Pentinkulmalla tämän tästä. Kun perustin omaa kotia, kapioissani oli lautasten, lakanoiden ja vanhojen kirjojeni ohella kolme kirjakaupan hajuista jäykkäselkäistä nidettä: ihan itse ostamani Pohjantähdet, ykkönen, kakkonen, kolmonen! Kesken kaappien järjestämisen istuin hetkeksi ja selasin esiin kohdan, jossa Elina meni Koskelaan ”rukinpaikkaa kattoon”. Rukinpaikka oli nyt minullakin siinä kerrostalorumiluksen pikkukaksiossa. Rukkia ei kyllä ollut, mutta oli Olympiamerkkinen kirjoituskone ja kimppu hiljaa kasvavia haaveita tarinoiden

kirjoittamisesta. Esikuva oli niin kaukana ja korkealla, ettei matkimisen pelkoa ollut.

* * *

Poikanikin on aikuistunut Pohjantähden valossa. Hän kysyi kaksitoistavuotiaana, milloin saisi alkaa lukea sitä. Vaikka heti, lupasin. Jos Väinölinna tuntuu karulta, voi aina kipaista takaisin Ankkalinnaan. Mutta Pentinkulmalle hän juurtui niinä sateisina kesäviikkoina. Kun menin yösydännä sanomaan, että lomallakin pitäisi nukkua, hän katsoi minua vakavasti. – Nyt on sellainen kohta, jota ei voi jättää kesken. Otin kirjan, tarkistin ja nyökkäsin: aivan niin, juuri tässä ei voi lopettaa lukemista, sillä Koskelan Jussi tekee kuolemaa. Saata hänet hautaan, lapseni, mutta sammuta sitten lukulamppu. Kysyin äskettäin, miten monesti hän on lukenut Pohjantähdet. Neljä tai viisi ehkä, hän ei ollut varma. Nuo pyöränkettinkikeskustelut ovat meillä yhtä tavallisia kuin näkkileivän syöminen. Hyllyyni on kertynyt monta sataa rakasta kirjaa, joihin haluan palata yhä uudelleen. Joku vieras erehtyi kysymään, miksi tuhlaan aikaani lukemalla niitä, kun uusia ilmestyy koko ajan. Kysynkö minä häneltä, miksi pyysin hänet taas kylään? Onhan Suomi on täynnä ihmisiä, joiden kanssa en ole vielä rupatellut! Kysyykö hän musiikin ystävältä, miksi joitakin orkesteriteoksia kuunnellaan yhä uudelleen ja uudelleen? Aito, elämyksellinen taide kestää ja vaatii katsomista, lukemista tai kuuntelua monen monituiset kerrat. Kun jo tuntee juonen ja teeman, voi nautiskella yksityiskohdista eikä tule pahasti yllätetyksi. Oi, kohta englannintorvi törähtää ja patarumpu lyö suoraan sydämeen!

Kirkkomusiikki 2008

Majuri ja kotihaltia palasivat töihin

Hiljainen kylätie Hollolan perukoilla lakkasi äkisti olemassa hiljainen, kun Aksun ja Ellun talopaketti tuli. Autot pysähtelivät tai matelivat uudisrakennuksen kohdalla. Lähiseutujen asujamisto reippaili polkupyörin ja kävelysauvoin paikalle. Häveliäämmät etsivät kiikarit esiin ja pesivät ikkunansa. -Hirsitalo. No mikä ettei.

* * *

Majuri Ryhti jäi niihin aikoihin eläkkeelle. Kiikuttuaan viikon päivät keinutuolissa hän kysyi Ellu-tyttäreltään töitä. Hän kaivaisi vaikka ojia tai veivaisi tahkoa tai teroittaisi pärehöylää. – Isä, osaisitko sinä maalata? – Opettelen, sanoi majuri ja hääräsi seuraavat seitsemän viikkoa väsymättömänä työmiehenä. Oli hauskaa ja vaivatonta olla toisten käskyläisenä, avata käteen annettu maalipönttö ja sutia seiniä ja kaapinovia nenä ja korvalehdet täplikkäinä. Työn jälki parani päivä päivältä. Majuri maalasi ja vihelteli ikivihreitä. Hänestä tuntui, että joskus joku toinenkin vihelteli, vaikka hän oli yksin talossa. Koska hän oli realistinen mies, hän oletti mielikuvituksensa pillastuneen maaseudun rauhassa. Majuri evp. ei tiennyt, että muuan Valdemar Höyli oli kyllästynyt toimettomuuteen tasakattoisessa tiilitalossa ja päättänyt muuttaa kotihaltioiden ukkokotiin Uukuniemelle. Kuultuaan, että kylälle nousi hirsinen uudisrakennus, hän perui eläkejuhlansa ja asettui Aksun ja Ellun kurkihirren alle. Sielläpä riitti tekemistä! Vain lyhyet yösydänunet hän malttoi torkahtaa pitkä parta kerittynä

tyynyksi posken alle.

* * *

Viisisataa virhettä ja tuhat eripuraa vaani ensikertalaisia kodinrakentajia. Kuka se siis katsoi, että talkooväkeä riitti ja ruokaa talkooväelle? Kuka neuvotteli äreän Ilmojen Haltian kanssa, jotta oikeina päivinä oli pouta? Kuka vei sanan kylän martoille, että tulisivat eväskorin kanssa hätiin, kun kukaan ei kerinnyt kahvinkeittoon ja voileipien tekoon? Kuka keksi kavuta mukaan autoon, kun nuoripari lähti vallitsemaan keittiön kaakeleita ja joutui ilmiriitaan ennen kuin V. Höyli tuuppi heidät tarjouspöydän luokse? – Miksei me äsken nähty näitä? Ellu kysyi ja hiveli siroilla sormillaan kaakelin kuviota. – Kai ne tuotiin juuri, Aksu tuumaili. Valdemar Höyli nyki jo Ellua kodinkoneosaston suuntaan. – Aksu, katso! Nyt on tarjouksessa se pesukone, joka viime viikolla maksoi liikaa! Joskus kotihaltia ei malttanut olla vähän leveilemättä. Kun Aksu kaipasi siipimutteria, jota ei ollut tullut ostettua, V. Höyli tipautti sellaisen taskustaan ulkoportaalle ja seurasi silmät naurunsikkarassa, mitä tapahtuisi. Aksu otti siipimutterin kämmenelleen ja katsoi sitä kuin olisi odottanut sen lehahtavan lentoon. Sitten hän kohautti hartioitaan ja harppoi töihinsä. Jouluksi piti päästä kotiin joko omin neuvoin tai pienten ihmeiden avulla.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Onko klapipino yksi vai viitisensataa?

Jotkut mielellään neuvovat ja nuhtelevat muita. Saattaisin itsekin olla sellainen, jos joku ottaisi minut vakavasti, mutta yleensä kukaan ei ota. Muuan keksijä keksi äskettäin, että ihminen voi tulla toimeen alle sadalla esineellä, tiukan paikan tullen ihan pelkällä toppatakilla ja läppärillä. Teenpä tarkentavia kysymyksiä: onko klapipino yksi tavara vain viisisataa seitsemäntoista tavaraa? Onko potaattilaari yksi vai tosi monta? Entä saunankiuas kivineen? Minulla on kysymyksiä lähes yhtä paljon kuin tavaroita. Luopukoon vain keksijä omistaan, olkoon hyvä. Minä en luovu rakkaista esineistäni, ennen kuin saan vastauksia! Onko minulla siis yksi hyllykkö vai parituhatta kirjaa? Onko matkamuistokorvakoruja sisältävä rasia yksi vai kahdeksankymmentä? Onko villasukkapari yksi vai kaksi? Ovatko sukkapuikot yksi vai viisi? Pitääkö huonekunnan tulla toimeen yhdellä kattilalla, kipolla ja kahvelilla? Keräilynhalu on kuitenkin geneettistä perintöämme. Ennen kuin edes alettiin asua, ihminen keräili paitsi kaikkea syötäväksi kelpaavaa, uskon, myös kauniita kiviä ihan vain katsellakseen. Kun ruvettiin asumaan, lisättiin keräämistä.

* * *

Käytämmekö jokaista keräämäämme kenkäparia, pipoa, kaulaliinaa, kippoa, parfyymipulloa ja vanhaa Tekniikan Maailman vuosikertaa? Keräily on yksi hulluuden alalajeista. Vain matkamuistokorvakorujen ja romaanien keräilyssä on jotain mieltä. En suinkaan minä muuten niitä keräilisi.

Käsi ylös, kenellä ei ole sängynaluslaatikoita! Aplodit sille, joka ei haaveile vinttikomeron tai yläkaappien siivoamisesta! Tavarat eivät lisäänny siten kuin ihmiset. Jos panemme talvikorjuun pari rantasandaalia, niiden keskeltä ei vappuaattona löydy yllättäen kolmatta. Tavaramäärän pitäisi siis teoriassa olla hallittavissamme. Sitä se ei tule olemaan, ennen kuin keksijät kehittävät tavaroita, jotka syövät kaltaisiaan tavaroita. Silloin me voimme panna läjän puolikuntoista vieläminäjoskustätäkinkäytän vaatetta pois silmistä, ja katso: kun taas löydät ne, niistä on iso osa syöty ja napit syljeskelty kirstun pohjalle. Kun keksintö on valmis, sitä saa kokeilla meilläkin, kunhan ei kosketa kirjoihin eikä korvakoruihin. Omalääkärini todistaa, että käytän niitä mielialalääkinnällisiin tarkoituksiin.

Etelä-Suomen Sanomat 2014

Yöelämää

Kanssa-asujani osaavat viisaasti karttaa minua työhönlähtöaamuinani. Arkisin nousen vähän ennen kuutta, mutten nouse mielelläni. En pidä siitä, että uneni katkaistaan. Läimäytän kelloraukkaa, joka ääni väpättäen ilmoittaa aamunkoitosta, ja vajoan patjaan, kunnes torkkutoiminto alkaa uudelleen mäkättää. Silloin nousen ja olen sietämättömän pahalla päällä kaksi tuntia. Murjotan yrmeänä, kävelen äkäisin askelin hakemaan lehden kolmen sadan metrin päästä ja murisen postilaatikolle, joka ei avaa luukkuaan omaaloitteisesti. Haluan nähdä asiat ja uutiset lehdestä, olkootkin jo päivän ikäisiä. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka heti silmät avattuaan alkavat opiskella aamu-TV:stä maailmanpolitiikkaa, ihmissuhteita ja taikinantekoa. Iso posliinikolpakollinen kuumaa maitokahvia sentään lauhduttaa hieman mielenkuohuani, ja jos autoradion Aamusoitto hoksaa vielä ilahduttaa minua Griegillä tai Vivaldilla tai Elgarilla, kykenen kenties vaisusti hymyilemään ihmisille työpaikalle päästyäni. Se on joskus sekunneista kiinni.

* * *

Olen päivänselvästi yöeläjä siitä huolimatta, että käyn nukkumaan iltakymmeneltä ja koisaan kahdeksan tuntia sikeästi kuin Nälkämaan karhu adventtiaikana. Nukkumaan meneminen on minusta hauskaa ja jännittävää. Mihin joudun tai pääsen tänä yönä? Kenet tapaan? Saanko pelätä kuollakseni vai iloita sydämen kyllyydestä? Tanssinko jalat ilmassa vai juoksenko junan kiinni? Ammutaanko minut vankileirillä vai saanko helliä sylissä lapsenlasta, jonka vanhemmat eivät vielä edes tunne toisiaan? Pari yötä sitten tapasin itsensä sielunvihollisen kotitaloni pannuhuoneen tulipesästä, mutta karkotin sen tekemällä ristinmerkin juhlallisesti kuin paraskin pappi ja messuamalla suuriäänisesti:

– Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, häivy sinä saatana tästä lämmityskattilasta! Havahduin pieneen tuskanhikeen. Käänsin kylkeä ja nukahdin uudestaan todettuani, että makuuhuoneessa oli turhan lämmin eikä yksikään sorkkajalka todellisuudessa häirinnyt kotirauhaani.

* * *

Pidän värikkäiden ja vauhdikkaiden unien näkemistä yhtenä elämäni suurista siunauksista. Eniten olen ihmetellyt, mistä maailmasta ovat peräisin unieni taustamusiikit, ne hilpeät, värikkäät tai juhlalliset. Kun kuulen öistä soittoa, se on sellaista joka ei soi muualla vaan on sävelletty ja sovitettu ihan vain minun mielikseni. Yhden uniteoksen lienen säveltänyt ihan itse, vaikken todellisuudessa osaakaan säveltää - töin tuskin saan selvää virsikirjan nuoteista. Se oli outo tapaus, niin outo, että muistan unen tunnelman vielä vuosikymmenien takaa. En kuitenkaan osaa toistaa komean konserton sävelkulkuja saati merkitä niitä nuottiviivastolle. Kävelin siinä ammoisessa unessa kotikaupunkini puutalokortteleissa, ja korvissani pauhasi yliluonnollisen kaunis musiikkiteos. Se jatkui pitkään, eivätkä ne sävelet voineet kantautua mistään muualta kuin omasta mielestäni. Ne soivat pääni sisällä ja kuulostivat käsittämättömän kauniilta. Minä kävelin ja kuuntelin, ja kun sävelet viimein vaikenivat, minulle kerrottiin, että olin tuon mestariteoksen säveltäjä ja orkestroija. Sen nimi oli ”Konsertto huilulle ja puutaloille”. Jos elämäni kulussa jotain harmittelen niin sitä, ettei sävellykseni ainoaa esityskertaa levytetty. Olisi sitä nyt mukava kuunnella syysiltana sukkaa kutoessa, siinä iltakahvin ja iltarukouksen välissä, kun uuteen aamuun on vielä suloisen pitkälti aikaa.

Kirkkomusiikki 2009

Äksöniä!

Ulkovarastomme ovenraoista ja laudoituksen välistä pursuu savua. Pihalla seisoo kaksi paloautoa: hyökkäysauto ja miehistönkuljetuspaku. Miehistöä hölkkäilee haalareissa, kypärät päässä edestakaisin. Kahta nuorukaista varustetaan savusukelluslaitteilla. Tuvan ikkunassa roikkuu kaksinkertainen maisteri, viehättävä nuori nainen, jolla on tuoreet akateemiset ansiot sekä filosofiasta että kasvatustieteistä. Hän jynssää tarmokkaasti rastaankakkaa lasiruudusta ja huomauttaa: – Kylläpäs tuo varasto savuaakin! Toisessa ikkunassa roikkuu yksinkertainen maisteri, nuori mies, jolla on paperit vain filosofiasta, mutta sen sijaan vuoden kokemus matematiikan opettamisesta sijaisena yläasteella. Hän on siis nähnyt elämästä jo kaiken. Savua on, hän myöntää ja hankaa sisäruutua sanomalehdellä. Talon oma miesväki pyörittää betonimyllyä. Palomiehet hölkkäilevät hätäilemättä, kunnes karjaisevat: ”Äksön!” ja työntävät savusukeltajat varastoon. Ovi lykätään tiukasti kiinni. Kaksinkertainen maisteri pyytää yksinkertaista maisteria hakemaan lisää kuumaa vettä ja mikrokuituliinoja sekä tiedustelemaan talon rouvalta, tarvitseeko palomiehet ruokkia; jos tarvitsee, hellalla putputtava kattilallinen hernerokkaa ei mitenkään riitä. Vanhempi konstaapeli ajaa pihaan siviiliautolla, katselee savuavaa rakennusta ja paloautoja, mutta kiinnostuu enemmän ikkunanpesijöistä. – Tehkääpä hyvää työtä tai tästä tulee poliisiasia! – Kunhan uhoaa, kaksinkertainen maisteri jupisee. Poliisi meneekin pyörittämään betonimyllyä.

* * *

Tämän piti olla kotirauhalauantai, jolloin kirjoitan pari kolumnia ja kuuntelen viimeinkin Tshaikovskin B-mollipianokonserton alusta loppuun. Se on odottanut levylautasella koko kesän. Silloin kun olisi aikaa, en muista sitä, ja nyt kun muistan, meillä on kolme äksöniä päällä yhtaikaa. Paikallisen VPK:n pojat viettävät polttareita. Savusukellus on yksi ohjelmanumeroista, ja se tapahtuu meillä sen vuoksi, että varastomme on sopivan kokoinen ja puolitäynnä sekalaista tavaraa. Savu on teatterisavua, ei aiheuta ympäristöhaittoja eikä jätä hajuja muistoksi. Mutta jännältä se näyttää paloautojen vieressä – mahtavat naapurit olla ihmeissään. Maisterit pesevät ikkunoitamme, koska he pääsevät käsiksi työhön ja palkkaan vasta koulujen alettua. Kaksinkertainen maisteri kävi taikomassa ruudut kirkkaiksi jo ollessaan lukiolaistyttö. Yksinkertainen maisteri tuli mukaan siksi, että avioliitto on hyvin tuore. Poliisi on perheystävä ja lomalla, auto hänen omansa ja maisterit hänen perhettään. Betonimyllyasioista en tiedä paljonkaan, mutta oletan, että meillä on taas alkanut joku jokakesäisistä rakennustenparannusprojekteista.

* * * Illansuussa äksön on päättynyt. VPK poistui jo monta tuntia sitten vieden viimeisetkin savuhattarat mennessään. Ikkunat säteilevät puhtauttaan, rokkalautaset on tiskattu, vaimo on käskyttänyt poliisin kotiin ja betonimylly nuokkuu hiljaisena. Nyt minulla olisi aikaa pianokonsertolle, mutta en saa mentyä fonografin luokse. Onhan syksy tulossa, sen tapahtumattomat viikonloput ja liiankin rauhalliset illat. Malta mielesi, Pjotr. Kyllä me vielä saamme kahdenkeskisen hetken.

Kirkkomusiikki 2012

Kahvia santuille muttei juutalaisille

Toisilla on vihreä peukalo, toisilla musta. Kun olin nuori rouva, hankin huonekasveja, mutta annansilmäni saivat kaihin ja vuoristopalmu joi itsensä hengiltä. Jukkapalmu lankesi kasvoilleen rukoilemaan armoniskua. Juoru mustui, värinokkonen kalpeni. Esikolle en ehtinyt edes esittäytyä, kun se jo lotkahti. Syntieni säkissä on kuolemantuottamus kaktukselle ja rahapuun saattaminen konkurssiin. Peukaloin kaiken surman suuhun. Viimein aloin saada tuliaiseksi muovikukkia. Piilotin ne kirjojen taakse (Mayle, Meretoja, Mitchell, Muovikukat) ja päätin aloittaa alusta. Ostin, kerjäsin ja näpistin uuden sarjan eläviä kasveja. Kyselin neuvoja martoilta, vanhoilta tädeiltä, puutarhureilta ja kotitontulta. Jokaisella oli omat salaiset konstinsa; kanankakka, hevonkakka ja täyssynteettinen kakka, munankuoret, kuun asento taivaalla, lempeä rupattelu, saintpaulioille kahvitilkka kerran viikossa! Pahapoika eli vaeltava juutalainen jäi kuin jäikin henkiin jatkamaan sukuaan. Kerran vuodessa se säikäytti minut hervottomaksi ampuessaan täyslaidallisen siementään, kun istuin amppelin alla lukemassa. Keräilin pikkuruisia jyväsiä talteen, piilotin niitä ruukkuun ja katso – mustan peukalon kirouksesta huolimatta mullasta putkahti pari upouutta juutalaispoikaa!

* * * Tuore juorukin kasvoi ja rehevöityi. Huonekuntani hämmästykseksi sain pidettyä oikean orkidean elävien kirjoissa monta viikkoa. Sainpaulioiden käsittelystä olen saanut hengenpelastusmitalin. Eräänä syksynä kaksi nääntyvää raaskua huusi perääni marketin kukkahyllyltä: – Rouvakulta, antakaa orvoille koti, me ollaan alennusmyynnissä!

Säälin niitä ja vein ne tuvan pöydän päätyyn, jossa anoppi aikoinaan sai sananjalatkin kukkimaan. Kohtelin poikaparkoja hellästi, rupattelin ja laulelin niille, annoin kukkavirkistettä, kuumaa vettä ja lopulta kahviakin. En sentään keittänyt sitä varta vasten, mutta kun pannun pohjaan jäi tilkka, tiristin sen santtujen iloksi. Ne mieltyivät makuun ja palkitsivat minut humahtamalla kukkimaan varhain kevättalvella. Myös juoru osoittautui kahvin ystäväksi ja putkautti esiin hentoja, valkoisia kukkia, mutta kun innoissani lorautin päiväkahvin loput lukunurkan amppeliin, vaeltava juutalainen joutui kuoleman kieliin. Se sairasti kauan, köhi ja korisi, mutta toipui sentään. Nyt se suhtautuu emäntäänsä kyräillen eikä ole saanut suvunjatkamiskohtauksia sen koommin. Voiko peukalon väri muuttua? Kokeilenpa, kun kukaan ei näe. Karsastan nimittäin kultapalloja, jotka huojuvat huoneeni ikkunan takana ja tirkistelevät sisään vuorokaudenajasta välittämättä. Avaan tuuletusluukun, näytän peukaloa ja sähisen: – Tuijotelkaa muualle, uteliaat pallopäät! Jonakin aamuna ne ovat kuihtuneet ja kuolleet. Uskokaa pois, niin on käyvä jo hetkeä ennen kuin syksy vaihtuu talveksi.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Töhäytystalvi

Lähden liikkeelle aamukuudelta, sillä yöllä on tullut lunta ja pihatien ajokunto pitää tarkistaa. Kävelen kolmesataa metriä postilaatikolle, poimin sanomalehden ja käännyn takaisin. Etäisen valtatien ja teollisuusalueen vahvat valot lähettävät hiukan kajastusta tännekin. Tuossa on pikkukinos, josta selvinnen läpi, kun otan vähän vauhtia. Ensin tupaan ja kahvinkeitolle! Pakkasta on parikymmentä astetta, brrr! Tästä Suomen kansa on haaveillut viime vuosien mörönpimeinä, sumusadetta tihkuvina muka-talvikuukausina.

* * *

Folkkari käynnistyy yhteistyöhaluisesti. Ajan metrin, jotta mahdun irrottamaan lämmityskaapelin. Sitten ajan ulos tallista ja nousen sulkemaan oven. Kun vuovaudun kolmannen kerran autoon, avaan radion. Ystäväni Marketta ei ole kuuluttamovuorossa, mutta Hellevi Härkösen soinnukas ääni on myös mainio aamun aloitus. Seuraa pianomusiikkia, hyvä, hyvä. Turvavyö kiinni, vaihde kakkoselle, alamäki menee aina hyvin, eiliset renkaanjäljet näkyvät osalla matkaa. Nyt joen yli, ylämäki alkaa, mutka edessä, vauhtia, tässäkö se kinos on? Päästän epäsointuisen rääkäisyn, kun töhäytän ojaan. Auto kenottaa kallellaan. Ovikaan ei avaudu. Aaapua! Pianisti ei tiedä, mitä minulle on tapahtunut, vaan hekumoi hilpeän helmeilevissä duurisävelissä. Hellevi hoi, vaihtaisitko levyksi Mozartin Requiemin Lacrimosaosan paitsi että nyt en ehdi jäädä kuuntelemaan sitä. Pitää päästä ulos ja hakea apua. Vääntelehdin etuistuimelta toiselle, sillä olen iso ihminen eikä autoni ohjaamo ole niin kovin iso. Potkaisen vahingossa radion kiinni. Anteeksi, Hellevi ja pianisti! Ei millään pahalla! Palataan asiaan!

* * *

Miesväki käy lapion ja lumikolan kanssa kummastelemassa ajotaitoani. Miten osasinkaan osua tienvarren ojan ainoaan syvään kohtaan siten, että Folkkari tukkii väylän eikä salli toisen auton mahtua ohi? Jätän sanomatta, että se vaati innovatiivista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja innostavaa taustamusiikkia. Rämmin tupaan soittamaan taksin, kun ei ole tullut sitä kännykkää hankittua. Mainitsen tilauskeskukseen, ettei meidän pihatielle saa ajaa… Siellä on. esteitä. Kävelen takaisin postilaatikolle ja pääsen työpaikalleni ammattilaisen turvallisessa kyydissä. Siunattu ollos sinä taksikuski, joka paikkasit pahaa mieltäni tunnustamalla, että olit viime viikolla töhäyttänyt oman pihatiesi ojaan! Kaverisi oli eilen töhäyttänyt kyläkoulun pihan julmaan kinokseen, ja eikös joku opettajista tullut vaakkumaan, ettei näillä keleillä rattiin pitäisi päästää kuin ammattilaisia! Kannan kuitenkin omasta töhäytyksestäni pientä alakuloa, kunnes kotikyytiä odotellessani satun näkemään ilahduttavan tapauksen: traktorinkuljettaja menettää ajokkinsa hallinnan ja töhäyttää pehmeän kinoksen kätkemään ojaan. Kuljettaja lapioi ankarasti muutaman minuutin, sitten lumi pöllyää kauas ja korkealle kun traktori rämpii takaisin kovemmalle maalle ja jatkaa kiukkuisesti kolisten matkaansa pois töllistelijöiden silmistä. Minua laulattaisi, mutta ei tässä maitokaupan tuulikaapissa muistu mitään mieleen. Pidän suuni soukalla, ja kyytikin tulee jo. Folkkarini on noussut ojanpohjilta, ei näytä sen pahemmin katkeralta kuin kolhuiseltakaan. Laulukin syntyy itsekseen, niin sanat kuin sävel.

”Oli kirpulla vilu sekä vapina, mutta lohdutti Aukusti Apina: Tule asumaan tänne mun kainaloon!

Minä kiltti ja karvainen ystävä oon!”

Kirkkomusiikki 2010

Harmaa talous, huvivero ja hanuri

Minä olen joskus harrastanut harmaata taloutta. Onko lieventävä asianhaara, että siinä oli kirkkaanpunaisia raitoja? Muutaman vuoden ajan rouva Mustikka (nimi muutettu) keräsi minulle talven marjat, ja minä neuloin hänelle saaukkia. Rouva Mustikka ei pidä käsitöistä enkä minä hirvikärpäsistä, joten vaihdoimme elokuussa marjaämpärin villasukkapariin. Koska marjanpoiminta on verovapaata tuloa, minä yksin olen pahantekijä. Olen valmis lähtemään kuritushuoneeseen, jos saan ottaa mukaan kahvinkeittimen ja omat sukkapuikot. No, ehkä rötös on jo vanhentunut ja todistuskappaleet, sukat, kuluneet puhki. Verohallinto huuhailee kuulemma aikapankkien ja naapuriavun verollepanoa. Siinäpä sitä riittää suunnittelemista suunnittelijain suurelle laumalle. Onnea ja menestystä vain ja teräviä kynsiä pään raapimiseen! Annankin alkulämmittelyksi muutaman laskutehtävän kotiympäristöstäni. 1. Matti Maamies linkoaa lumet Mökin Muorin pihatieltä saaden kiitokseksi kahvia, kakkua ja konjakkitilkan. Mitä lyödään kassakoneeseen ja mitä sanoo anniskelulaki siitä konjakista? 2. Paljonko veroa maksaa Alli ja paljonko minä, kun Alli lainaa minulta Enni Mustosen romaaneja ja minä saan käydä rapsuttamassa Allin mustaa kissaa? Entä jos Alli tarjoaa samalla pullakahvit? Lieventääkö mustanharmaata taloutta se, että kissalla on valkoinen laikku leuan alla? 3. Kehotan vierasta viemään pihalta raparperia, koska huonekuntani on jo yltäkyllästetty raparperilla. Maksanko vieraalle korvauksen jätehuoltotehtävästä vai laskutanko häneltä raparperista torihinnan? Entä jos tarjoan kahvia ja raparperipiirakkaa?

* * *

”Ei mitään kiittämistä, se on viisi markkaa, sanoi entinen rovasti, kun paatin lainasta kiitettiin.” Entinen rovasti oli samaa mieltä kuin nykyinen Verohallinto: kissa kiitoksella elää, yhteiskunta tarvitsee verorahoja. Pelkäänpä kuitenkin, ettei naapuri- ja kaveriavusta nyppäistä lihavia äyrejä valtion laihaan säkkiin. Jotain tuottavampaa on keksittävä. Palautetaan siis huvivero! Se poistettiin yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta miksi? Siitä vasta rahaa kehrättäisiin! Monet sakkorangaistuksetkin saisi muuntaa huviverotukseksi; autolla kaahaaminen, prätkällä keuliminen ja mummojen säikyttely suojatiellä ihan ensiksi. Vuonna 1909 painetussa lakikirjassa määrätään aviorikoksesta sakonmaksua naimisissa olevalle sata markkaa ja naimattomalle osapuolelle viisikymmentä markkaa. Koska ajat ovat muuttuneet, ei tuosta lystistä enää sovi sakotella ihmisiä, mutta miten olisi pieni huvivero? Taksa vaihtelisi pikapusun puolestatoista eurosta rysän päältä kiinni jäännin täyteen tonniin. Ihan erikoisraskasta yhdistettyä huvi- ja haittaveroa ehdotan haitarinsoittajille, jotka luulevat osaavansa, vaikkeivät ollenkaan osaa.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Mitä löytyy unelmieni puutarhasta?

Muuan multasormi kyläilijä halusi nähdä puutarhamme. Vein hänet pihanurkkaukseen ja esittelin raparperipuskan, herukkapensaat, ruohosipuliilmentymän sekä antiikin ajoilta olevan omenapuun. Sen hedelmät ovat niin pieniä ja happamia, että varikset ohi lentäessään vääntävät nokan väärään ja sylkäisevät. – Eihän tässä ole ollenkaan kasvimaata. Missä kasvatat kyökkiisi kaalit, salaatit, porkkanat, sipulit, herneet ja avomaankurkut? Ei ole? Eikä tietysti perennapenkkiäkään? Sen pystyin kuitenkin ylpeänä näyttämään. Pihatien piennar on luontoäidin ja minun yhteinen kukkatarha. Leskenlehdet tuovat siihen kevään iloisen aavistuksen, ja voikukat vahvistavat suloisen suventulon. Seuraavaksi kullerot putkahtavat ulos manalasta ja kun ne alkavat ränsistyä, samoille sijoille ilmestyy niittyleinikkejä, saunioita, siankärsämöitä, ohdakkeita ja joku nimetön hörstökki, jota ei löydy kasvitieteen kaunokuvakirjoista. – Elokuusta peurankellot kilisevät kretliineinä syksyyn saakka ja vetäytyvät maan alle pari tuntia ennen ensilunta. Eikös ole värikäs ja vauhdikas perennapenkki? Tässä on enemmän silmäniloa kuin jossain rhododendronpuskassa! Vieras työnsi multasormensa farkuntaskuihin ja huokaili, että kaikki sitä ovat olevinaan marttaa. – En minä ole yhtään olevinani! Kiitän ja kunnioitan ihmistä, joka tuntee siemenen ja apulantarakeen eron ja osaa olla maalla maan tavalla. Minulla siihen ei ole veren vetoa. – Kai sinulla silti on joku näkemys nätistä puutarhasta?

* * *

Illan tullen seisoin hapanomenapuun alla mietteissäni. Millainen olisi unelmieni puutarha? Tiuha verkko suojaisi minua, kahvikuppiani ja kirjaani hyttysiltä ja lintukirpuilta. Puutarhatyöt tekisi palkattu ammattilainen. Lukisin hänelle romaanikatkelmia ja väliin sanelisin ohjeita. ”Kaalin ja sipulin oheen tulee kylvää rohtokasvia, joka lievittää närästystä.” Kun sato kypsyisi, aseistaisin hänet jänisräikällä, kuminauharitsalla ja yökiikareilla. Rusakot ja kaalimadot, rastaat ja varikset, myyrät, hiiret ja supikoirat, rankkasateet, hallat ja maankiertäjät ovat halukkaita ottamaan osansa sadosta eivätkä tyydy matoisiin kamalaomenoihin. Onnenkauppaa, kuten maanviljelys yleensäkin, on löytää niin monikykyinen puutarhatyöntekijä. Ehkä lykkään koko asian ensi vuoteen. Pitää näet ehtiä haaveilla myös setelikuhilaasta, jolla maksan apulaisen palkat, sairauslomat, vanhempainvapaat ja työhyvinvointiluennot. Hyvin haaveiltu on joka tapauksessa pääosin tehty.

Etelä-Suomen Sanomat 2014

Loikitaanko vai ollaanko posliinikoiraa?

Minä en pidä puutarhatontuista. Tokko niitä oikeat kotihaltiatkaan sietävät. Yhtä hyvin voisi viedä Barbie-nuken pihalle neuvomaan keijukaisia itsensä stailaamisessa. Muuan kodittomaksi jäänyt posliinikoira sen sijaan saa kököttää pihanurmikolla. Se on meillä sijoituskodissa ja on osoittautunut harmittomaksi, hiljaiseksi lemmikiksi. Kirput eivät pysy sen turkissa, eikä sitä tarvitse viedä lenkille aamukuudelta. Se ei hauku vieraita eikä tarvitse kynsienhoitajaa. Alkukesällä pihanurmikolle ilmestyi myös kaksi ilmielävää jäniksenpoikasta. Ne olivat outoja otuksia – etten sanoisi huonosti kasvatettuja – sillä ne eivät säpsähdelleet mitään ihmiselämän ääniä. Ulko-ovea auottiin ja suljettiin, talonväki tuli ja meni ja käynnisti auton ja traktorin niiden silmien edessä, mutta ne kyyhöttivät paikallaan somina kuin satukirjan kuvat. Vain pitkät korvat värähtelivät ajoittain, kun hyttyset inisivät niissä ilkeästi. Aamuisin ne saattoivat hypähdellä minua vastaan pihatiellä, kun kävelin hakemaan Etlaria. Lapsia tulee kasvattaa koko kylän voimin, minä muistin, ja aloin motkottaa: – Eikö äiti ole opettanut teille mitään? Varmaan hän käski odottaa hiljaa ja nätisti kotikuusen alla. Eihän ihmisten pihoihin saa lähteä seikkailemaan! Menkääpäs nyt takaisin pesään ja odotelkaa emokultaa. Saatte sitten maitoa. Hetken ajan kaksoset kuuntelivat minua silmät suurina, mutta nytkäyttivät kohta korviaan ja ivat ohitseni. Siinähän jäkätät, tädinkääkkä. Me mennään leikkimään posliinikoiraa!

* * *

Tiedän, että nykyisin lapsia kasvatetaan eri lailla kuin silloin, kun minä olin pieni. Tänä kesänä opin, että uudet aatteet ovat levinneet eläinkuntaankin. Jänöemot sanovat poikasilleen: – Olen järjestänyt teille ohjattua leikkitoimintaa naapurin pihalla siksi aikaa, kun itse käyn hyppelehtimässä metsässä. Osallistukaa, kehittykää ja olkaa aktiivisia! Tavataan taas kotikuusen alla iltapalalla! Koko kesän pikkupuput loikoilivat meillä, ensin yhdessä, isompina yksi kerrallaan. Vilkaisipa pihalle kukonlaulun tai iltauutisten aikaan, siellä jänis istui maassa ja leikki posliinikoiraa. Välillä nypittiin nurmikkoa, kun nälkä tuli, tai mentiin ruusuaidan alle paheksumaan, kun ruohonleikkuri räyhäsi niiden reviirillä. Yösydämeksi sentään loikittiin kotiin. Oikein jännittää, mitä ne tekevät, kun metsästäjät alkavat liikkua ja pyssyt paukkua. Kolkuttavatko ne oveen ja anovat turvapaikkaa, ja perunakuoppaanko ne sitten pannaan eväiden ja makuupussien kanssa?

* * *

Näiden kaksosten täytyy olla sukua sille jänikselle, joka monta vuotta sitten kuhnaili kasvimaan yritelmällä ja luki keppien päistä tiedotteita: – Kehäkukkaa, njaa… Hajuhernettä, höh. Kas, porkkanaa! Miksi vain yhteen penkkiin? Kyllä ihmiset on tyhmiä… Kysyisivät neuvoja, jos ei oma järki riitä.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Vasta paistettu taatelikakku

Jonakin alkutalven päivänä, kun aamuhämärä ja iltahämärä tanssivat poskivalssia, olin yksin kotona, paistoin taatelikakun ja kudoin sukkaa. Pudotin kutimen, kun selkäni takaa kuului riuska naputus. Joku viittoili ikkunan alla, ja kun avasin tuuletusluukun, joku kapusi kamariin. Siinä seisoi iäkäs puolimetrinen tonttu harmaassa tontunpuvussa ja lapikkaissa. Korvat olivat isot ja höröt ja kuluneen näköiset.

– Päivää, tonttu tervehti. Minä tuikkasin puikolla kämmenselkääni. Hereillä olin.

* * *

Vieras söi kahvipöydässä kakkua hyvällä halulla ja kyseli leppoisia. Mikä olikaan onnellisin jouluni? Silloin, vastasin, kun meillä oli uunituore vauva. En näet muista yhtään senvuotisista lahjoistani. Entä kaikkein paras joululahja? Höh, eihän niitä voi vertailla! Yksitoistavuotiaana sain kirjoituskoneen, aikaihmisenä hopeisen kahvimitan, köyhänä jouluna sukkalankaa, lapseltani kerran kissankuvallisen juomalasin. Miten niistä nimeäisi mieluisimman? Paha joulupettymys? Sen kohtasin niinä ilottomina aikoina, kun olin liian murkku uskoakseni kurkistelijatonttuihin ja viskelin lahjavaatimuksia lähiihmisille. Kirjapaketin sijaan sainkin mummulta esiliinan. Kului viisitoista vuotta, ennen kuin aloin arvostaa esiliinoja. Uskonko siis nykyisin tonttuihin? Totta kai, sanoin. Olisinko muuten antanut vieraalle kahvia näillä nykyisillä kahvinhinnoilla? Huonekuntani todistaa, jos paikalle tulee, että olen jokaisen joulun alla puhunut kunnioittavasti Korvatunturin kaukopartioista. Viime lauantaina lähdin ostamaan

haudutuskasaria pilalle hauduttamani tilalle. Ilmoitin aikeestani niin kovalla äänellä, että Etlariin syventynyt huonekunta läikytti kahvia lehdelle ja nuhteli minua karjumisesta. En minä karjunut heille, vaan ikkunan takana kyyhöttäville tiedustelijoille. Eihän kukaan tarvitse kahta haudutuskasaria.

* * *

Minä utelin, miksi olin saanut näin harvinaisen kunniavieraan. Tonttuvanha rypistyi haikean näköiseksi. – Minä olen kurkistelijaksi yli-ikäinen. Kuulenkin välillä väärin. Tulee sisäpoliittisia selkkauksia, kun pilkkihaalarin toivoja saa silkkimaalauksen ja plasmatelkan tilalle menee mahakelkka. Siirryn pian sisätöihin, kunhan kiertelen nämä vanhat reittini ja tervehdin eräitä mukavia ihmisiä. Kysyin imarreltuna: – Onko alalle tulossa nuorta väkeä? Eihän vain työtänne ulkoisteta vartiointiliikkeille tai elektroniselle valvonnalle? – Mikään ei muutu, kunhan meihin uskotaan, tonttu vakuutti juhlallisesti. Minä nyökkäsin, ja kättelimme sanattomina. Saatoin hänet ovelle ja annoin evästä mukaan. Kun huonekuntani palasi kuusenkaadosta ja kysyi, missä se lupaamani taatelikakku on, sanoin huolettomasti: – Tonttu vei. Eivät uskoneet, uskottomat, sillä oli satanut uutta lunta peittämään vanhan tontun laahustavat jalanjäljet.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Sikakiltti täti ja muita ikäihmisiä

Albertin muistotilaisuus. – Lämpimän maidon ilot ja kauhut. – Holger-setä kävi joraamassa. – Lääkettä leskille ja kahvia Bertan kälyille. – Pikkumummostani tuli konserttilaulaja. – Huijaus Sorrenton satamassa. – Kuka kehtasi varastaa Mari-tädin?

Sikakiltti täti

Anoppi ja minä istumme tuvan ikkunan ääressä ja ihailemme näkymää. Suloinen suvi on virtensä arvoinen, ja sitä anoppi hyräileekin. On varhainen lauantai-ilta, ehtookellojen aika. Pyhän alkamisen rauhan rikkoo nokimusta iäkäs amerikkalaisauto, joka lipuu pihamaalle tautisesti köhien ja evät ilkeästi koholla. Poikani, joka on komennettu kukkapenkkiä verottamaan, tervehtii nuorta kuskia, jonka asu on mustaa nahkaa. He tähyilevät maisemaa kuin vaaroja vainuskellen, ja poikani viittilöi joenrannan suuntaan. Kohta hän pyyhältää tupaan mätkäisten kehäkukat eteeni. – Me hoidetaan yksi keikka ja tullaan sitten iltakahville. Mummo, saako mun vieraanikin tulla pöytään? – Ka miksei sais, senko tuutta, mummo sanoo. – Mihi työ nyt määttä? – Rannassa käydään, ei mene kauaa. Nielen turhat varoittelut veteen putoamisesta ja mudassa rypemisestä. Alan kilistella kuppeja pöytään ja vilkuilen ulos. En muista nähneeni tällaista tyyppiä pojan kaveriporukassa. Hän kantaa varoen käsissään pientä jalopuiselta näyttävää laatikkoa. Ei kai hän kätke varastettua tavaraa? Kultaseppiä on ryöstelty tämän tästä, eilen viimeksi! – Paa nyt ne paremmat kuppiis pöytään, ko tulloo vieras, ja hoppeelusikat. Mihi sie niit säästät? Tottelen salaa huokaisten. Pitääkö olla vieraskorea, vaikka vieras olisi rosvo ja ryöväri? Toisaalta, jos häälahjakermakkoni katoaa, tiedänpä kuka sen kanssa lähti. Kai tuon hiipparin nimi on tiedossa? Poika harppoo hänen kanssaan pellonreunaa pitkin pistolapio olalla. Millähän hänet on pakotettu mukaan? Soitanko poliisille heti vai kohta?

* * *

Kahvi on valmista, jäätelö esillä, marjapiirakka ja pulla leikattuna, kun nuoret miehet astuvat tupaan. Vieras riipaisee peilaavat aurinkolasit silmiltään ja urahtaa iltaa. Silmät ovat tulehtuneen punaiset, silmäkulmissa kiiltää niittejä, korvissa, alahuulessa ja nenässä on metallia kuin sotatarvikeverstaassa. – Herra siunaa, pääsee anopilta. Kuitenkin hän ojentaa kätensä tervehdykseen, ja sekunnin emmittyään vieras tarttuu siihen. Minä sanon vain ”terve” ja ”käypä pöytään”, ja hän istahtaa huojentuneena vältettyään laajemmat kättelymenot. Kaadan kahvia ja painan mieleeni tuntomerkkejä. Anoppi tokenee hämmennyksestään ja on kiinnostunut. Kukas sie oot? Tiiätsie ko Muolaas asu ennevanhaa iha samannimine mies. Vai issäis sukuperrää, no joha mie katsoin jot sius on vähä sammaa näkköö! Enemmänkii vois olla, josset ois pant nastoi nenäheis! Mut mikäs siu silmiäis vaivajaa? Poika pelästyttää meidät tyrskähtämällä itkuun. Poikani tulkkaa: – Masan lemmikki, kesyrotta Albert kuoli toissapäivänä. Me käytiin hautaamassa se joenrantaan. Masa niistää nenänsä lautasliinaan. – Te ootte ihan sairaan hyviä ihmisiä. Mä kysyin vaikka kuinka monelta lupaa mut kaikki kielsi, että ei rottia niiden pihalle, ei kuolleitakaan. Kai tolla oli lupa luvata se hautapaikka täältä? – Oli mulla, poikani sanoo vikkelästi, ja mitäpä minäkään kuin myöntämään. Käsken Albertin ainoaa omaista ja surijaa ottamaan pullaa ja piirakkaa ja jäätelöä päälle, ja niin hän reippaasti tekeekin. – Ei tässä ole pariin päivään ruoka maittanut. Tää on hyvää. Anoppi katsoo minuun tarkoittavasti. Haen pöytään perunapiirakoita, juustoa, lihahyytelöä ja vispipuuroa. – Hautajaisissa pitää syödä hyvin kaiken suremisen

päälle! Noustessaan pöydästä vieras kiittää kauniimmin kuin minua on koskaan kiitetty: – Sä oot aivan sikakiltti täti. No, jos olen niin anoppiini olen tullut.

Martat 2007

Pikkumummon perintö

Vanhainkodin hoitaja otti minua hihasta kiinni. Hän veti minut kansliaan ja sulki oven. Hätäännyin kysymään, oliko mummo sairastunut, mutta ei mitään sellaista; anteeksi, jos hän pelästytti minut. – Ajatella, että me täällä emme tienneet, millainen taiteilija vanha rouva on ollut ja on vieläkin! – Ai jaa, niinkö, sanoin, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Eihän minun Pikkumummoni ollut mikään taiteilija, vaan ompelija, kotirouva ja viimeksi kansaneläkeläinen. – Meillä vietettiin eilen yhden charmöörin herran 90- vuotispäivää. Kesken kahvin mummosi nousi ja kysyi, saisiko hän onnitella sankaria laulamalla. Annoimme luvan, totta kai, ja johtajatar säesti pianolla. Se laulu oli hänen ikäisensä esittämäksi jotain ihanaa! Hänellä on nuorempana täytynyt olla suurenmoinen ääni. Onko hän koskaan levyttänyt? Tähän kysymykseen osasin vastata yksiselitteisesti: ei. Pirteä ja iloinen, mutta välillä vanhuudenhöppänyyden usviin eksyskelevä Pikkumummoni oli esiintymisensä jälkeen kehunut olleensa nuorena laulajatar ja kiertäneensä antamassa konsertteja oman pianistin kanssa. Se ei ollut totta, mutta minua ilahdutti, että hänen vaalimansa salainen haave oli vihdoin toteutunut. Hän oli saanut esiintyä soololaulajattarena ja hänen ikiomalle äänelleen taputettiin; hän oli Tähti eikä vain yksi satapäisen naiskuoron sopraanoista, se häthätää metri neljäkymmentä senttiä lyhyt rouva, joka korkokengissäkin jäi aina toisten esiintyjien katveeseen.

* * *

Lapsena minulla onnentytöllä oli kaksi mummoa, Isomummo ja Pikkumummo. Isomummo hoiti minua enemmän, samassa talossa kun asuttiin. Hän paistoi pullaa ja kakkuja, opetti iltarukouksen ja syötti minulle torilta ostettua maalaisvoita lusikalla, jotta näköni pysyisi hyvänä. Hänen mattonsa ja lakanansa tuoksuivat niin puhtaalle, etten ole sen koommin saanut sellaisia nuuhkia. Hän huvitti minua kertomalla ammoisista kanoista ja kukoista ja viisaasta Turrekoirasta, joka tunsi kellon ja rakasti saunomista. Puuroon pantiin makeaa marjasoppaa, ja jos olin kiltti tyttö, sain joskus kahvitilkan. Pikkumummo oli toisentyyppinen. Hänen taloudenpitonsa ei ollut yhtä nuhteetonta kuin toisessa mummolassa. Kahvipöydässä oli yleensä ranskanleipää, ja hernekeiton sekaan saattoi eksyä perunanpalasia. Papan polttamista miljoonista sätkätupakoista pinttynyt lemu haisi keittiössä. Pikkumummo saattoi keskellä päivää lueskella romaania, kun puutalokorttelin muut kotirouvat pieksivät mattojaan, pesivät ikkunoitaan tai kupsuttivat kukkapenkkejään. Jollei hän lukenut, hän opetteli nuoteista uusia lauluja. Hän kertoi laveasti kuoronsa esiintymisistä, kuoroystävistään, Eestin laulujuhlista, tulevista kuoromatkoista ja kuoronjohtajan kummallisista kotkotuksista. Nekös olisivat minua kiinnostaneet! Aikuisena kävinkin Pikkumummolla harvakseltaan. Me emme oikein löytäneet yhteistä säveltä. Hän ei käsittänyt, miksen minä halunnut harrastaa kuorolaulua. Olihan synti ja häpeä jättää kympin lauluääni käyttämättä!

* * *

Kuitenkin perin häneltä jotakin hyvin arvokasta: rakkauden kirjoitettuihin tarinoihin. Lukutaidon opittuani ymmärsin, että romaanit ovat aina oleva tärkeä osa maailmaani, ja riittävästi luettuani aloin kirjoittaa itsekin. Minä olen sooloilija ilman pianistia ja parrasvaloja. Kiitos tästä perinnöstä, Pikkumummo.

Kirkkomusiikki 2007

Simolan isäntä puhui hassuja

Niskavuoren leipä -näytelmässä on vuorosana, jota ei kuulla elokuvassa. Simolan isäntä kertoo Loviisan-päivillä: ”Meiltä meni Adolfiina-niminen piika naimisiin suutarin kanssa, ja kun se sai yhdeksännen lapsen, minä kysäisin ohimennen, että onkos Adolfiina onnellinen. Adolfiina pesi mökin portaita ja oli pudota ämpäriin. Nythän Simolan isäntä hassuja puhuu, sanoi hän, kukas sellaista joutaa aattelemaan.” Isomummullani Idalla oli myös yhdeksän lasta. Kaksitoista kertaa hän synnytti, mutta tuoni tuuditteli pois kolme pienokaista. Ida sai lapsia neljännesvuosisadan ajan, esikoisen yhdeksäntoista ikäisenä ja nuorimmaisen kun oli yli neljänkymmenen. Tokkopa hänkään jouti ajattelemaan, oliko onnellinen vai ei, ennen kuin jälkeläiset pääsivät omilleen ja tuli miniöitä ja lapsenlapsia. Isäni muistaa mummun herkkupalat: ruisleivän siivut, joille oli vetäisty leveällä veitsellä voita ja ripoteltu hienoa sokeria päälle. Sen makeampaa ei Idan elämä koskaan ollut. Hän eli leskenä kaksitoista vuotta ja kuoli viisi päivää talvisodan päättymisen jälkeen. Poikiin eivät sen sodan luodit osuneet; olivat kai kotona kouliintuneet vikkeliksi väistelijöiksi. Äiti jouti lähtemään, kun heidän puolestaan ei enää tarvinnut rukoilla. Pojista nuorin oli Oskari-pappani, joka eli ikämieheksi ja näki lapsenlapsenlapsensa varttumisen vauvasta vintiöksi. Pienen pojan ensimmäisiä kurahousuja hän katsoi kaihoisasti: – Olisipa meilläkin ollut tuommoiset! Äitimuori joutui antamaan tämän tästä selkään koko porukalle, kun ryvetettiin vetimemme. Löylytyksen päälle hänen piti tietysti vielä pestä ne kaikki pöksyt ja pompat…

* * *

Jos Ida-mummu pääsisi piipahtamaan taivaan saleista minun keittiööni, mistä me mahtaisimme rupatella? Kehuisinko pesukoneen, höyrysilitysraudan, pakastimen, pölynimurin? Niistä (ja kurahousuista) olisi aikanaan ollut iso hyöty hänelle. Mutta jos meille luvattaisiin yhteistä aikaa vain parin kahvikupillisen verran, kertoisin hänen pojistaan ja tyttärestään ja näiden jälkeläisistä sen minkä tiedän. Näyttäisin valokuvat merkkipäivistä ja hautajaisista, jolloin suku kerääntyi kameran eteen, nuorimmaiset eteen risti-istuntaan, kuten kunniallisissa sukukuvissa kuuluu tehdä. Idaa ehkä kiinnostaisi, oliko minun pojastani koulutettu herra vai työmies. Oliko tässä skoolissa talon kaikki sokeri vai saisiko hän imeskellä pari palaa? Kertomukselleni hän hymähtelisi, lähtiessään kiittelisi kun sai käydä ja sokeriakin annettiin. Hänen sukupolvensa ihmisillä ilo ja suru, onni ja onnettomuus kulkivat mukana päivän raadannassa. Aikansa kuljettuaan ne kutistuivat pois, haalistuivat kuin vanhat tahrat esiliinasta.

Martat 2007

Lehmänlämmintä maitoa

Missään ei ihminen ole omasta mielestään niin oikeassa kuin lähimmäisen makumieltymysten tuomitsemisessa. ”Eihän uusia perunoita syödä ilman silliä! Kuule, kananmunaa ei saa keittää kuin neljä minuuttia, nämä ovat nyt pilalla! Miksi soa on pippureita? Miksi soa on noin vähän pippureita?” Lapsenahan näitä makutottumuksia omaksuttiin tai alettiin inhota sitä, mikä ei maistunut. ”En syö lainkaan kalaa, kun sitä joutui kotona ruotimaan monta kertaa viikossa. – Meillä laitetaan kalaruokaa tämän tästä, totuinhan siihen jo lapsena. Aamut aloitan puurolla niin kuin olen tehnyt kuusikymmentä vuotta. – Ai, minä juoksen karkuun jo kun ryynipaketti rapisee. – Isä hyhhytteli, kun limsaa uunimakkaran kanssa, mutta itse hän truuttasi sinappia kaurapuuron päälle – sinappia siis! – Saunan jälkeen oli aina pakko juoda lämmitettyä maitoa! Pelkäsin ja itkin saunailtoja, ja sitä enemmän tuputettiin kuumaa maitoa, kun luultiin että olin kipeäksi tulossa… – Meikäläinen lopetti maidonkäytön kuin seinään, kun kävi eka kerran navetassa. – Ei maitoa minulle! Kerran sitä lypsettiin suoraan suuhuni…”

* * *

Minä kuulun siihen keski-ikäisten vähemmistöön, jolle lämmin maito ei ole aiheuttanut suuria kärsimyksiä eikä elämänpituisia traumoja. Iso osa ystävistäni kääntää nenänsä vinoon ja värähtää inhosta minun haaleansuloisille maitomuistoilleni. Vietin lapsuuteni kesät isovanhempien mökillä, ja kolmisen kertaa viikossa sieltä soudeltiin mantereelle iltalypsyn aikoihin. Viiden litran muovisanko täytettiin

piripintaan vaahtoavalla vastalypsetyllä maidolla, ja minun omaan pieneen peltikannuuni kiltti Lahja-emäntä kaatoi kaupanpäälliset. Jos emännällä oli ollut leipomispäivä, ostettiin joku reikäleipäkin, niin rukiinen ja hapan kuin ruisleipä osaa vain Hämeessä olla. Että se maistui hyvältä lämpimän maidon kanssa! Jos istahdin kesken matkan pellonpientareelle nautiskelemaan, mukana oleva aikuinen tasasi menonsa sen mukaan, seisahtui ja tähyili sään merkkejä taivaanrannalta, poimi kenties heinänkorrellisen ahomansikoita siinä joutessaan. Käki kukkui, oli pouta ja lämmin, puinen soutuvene kiikuskeli rannassa naru kitisten pikkuaaltojen liplatuksessa.

* * *

Olin kiltti ja vähään tyytyvä lapsi. Saaressa ei ollut TV:tä, ei kavereita, kerhoja eikä toiminnanohjaajaa vaan mummu, joka laittoi ruokaa ja halasi ja vei mustikoita poimimaan, ja pappa, jonka kanssa vedettiin pitkää siimaa tai soudeltiin laskemaan verkot kuhapaikoille, ja vanhemmat, jotka tulivat, kun työviikko päättyi. Tapahtumattomuus on hyvää polttoainetta mielikuvitukselle. Maidonhakumatkakin oli iso ja tärkeä asia pienelle uteliaalle ihmiselle. Aristelin ketjuun kytkettyä remeltävää ajokoiraa mutta uskalsin silittää rauhallista pystykorvaa. Kissanpoikia annettiin syliini ja sain käydä katsomassa edellisyönä syntynyttä vasikkaa. Niin luontevasti ja ystävällisesti minulle esiteltiin aikuisten työtä ja elämää: tulepas, katsopas, koske varovasti, näin maito jäähdytetään, työnnä kissa pois jos se raapii, älä juokse ajokoiran edessä tai se luulee sinua jänikseksi! Muistoni lehmänlämpimästä maidosta on arkinen symboli sille, miten meidän kuuluisi opastaa lapsia, omia ja vieraita, kohti aikuisten monimutkaista maailmaa. Sitä tehtävää, elämisen mallin näyttämistä, ei sovi jättää iltapäivälehtien ikilööppi-ihmisille.

Martat 2009

Holgerin jäämistö

Taidan olla ainoa, joka vielä muistaa Holgerin jäämistön. En usko Alli-tädin kertoneen siitä muille kuin mummolleni, joka oli hänen nuoruudenystävänsä ja uskottunsa. Näennäisesti olin uppoutunut Kotiopettajattaren romaaniin, mutta kuulin kyllä kaiken, mitä naiset puhuivat. Alli oli simpsakka helsinkiläisrouva, joka kätki sujuvasti pienet häpeäpilkkunsa: sen, että oli syntyisin Savon Riistavedeltä, työskenteli Stockmannilla naistenvessan kassana ja omisti kovin huonon kielipään. Ihmetellä sopii, miten hän oli yleensä hoksannut Holgerin kosivan häntä. Mies näet oli Stadin kundi, oikeaa alkuperäisväestöä, joka sekoitti Sörkan slangia suomenruotsiin ja puhui niin kuin Henry Theel lauloi: – Mun sydämein toivoo salainen hurrrma! Olin pienestä pitäen katsellut lumoutuneena Allin ja Holgerin hääkuvaa sekä mummon albumissa että Lapinlahdenkadun yksiön seinällä. Joko valokuvaaja oli ollut oikea taiteilija taikka pariskunta hehkui suuren ja aidon rakkauden valoa. Morsiamen silmät säihkyivät kilpaa diadeemin tekotimanttien kanssa, ja sulho katseli häntä tumman tunteikkaasti: vihdoinkin, rakkaani! Mutta hei – nyt kuva puuttui tädin seinältä! Alli puhui mummolleni kiihkeästi supattaen ja itki välillä kiukkuisen itkun. – Sitä ensi surtiin, kun ei tullut lasta, mutta sitten päätettiin nauttia toisistamme ja elämästä yleensä. Niin kuin muistat, käytiin ulkomaillakin, kun Keihäsmatkat alkoi viedä edullisesti. Holger jäi eläkkeelle paljon ennen minua, ja ruoka oli valmista, kun tulin iltaisin kotiin. Holger oli kokannut ja kuunnellut radiota. Miten hän rakastikaan musiikkia! Ostin hänelle kasettinauhurin, ja kyllä se oli mieleinen! Kun kysyin, miten hänen päivänsä oli kulunut, hän oli aina käynyt kävelyllä ja kuunnellut radiota ja nauhoittanut musiikkia. Mutta kun pyysin häntä soittamaan sitä minullekin, hän sanoi: ”Ei kun me tsiigaamme nyt teevee! Sä voit soitta mun musiikki sit kun mä delaan, sit ei sun o´ niin kova ikävä mua.” C-kasettien määrä oli kasvanut piironginlaatikkoon, ja nauhurikin piti vaihtaa

parempaan. Kasetteja ei koskaan soiteltu Allin kuullen. Ne olivat Holgerin ikioma juttu. – Kun mä delaan, sä katso mun kasetit ja spela ne läpi mis luke Vaimolleni. Sä lupa se mulle!

* * *

Äskettäin oli tullut jäämistön kuuntelemisen aika. Ykkösnauhan ykköskappale oli ”Pettäjän tie”, ja kaikki kolme nauhaa kuunneltuaan Alli ymmärsi syyn kappalevalintaan. Mies oli sanellut iskelmien lomaan muistelmansa, pettäjän monivuotisen tien: miten yksinäistä oli olla kotimiehenä ja miten sitten juolahti päähän lähteä salaa vähän joraamaan päivätansseihin. Ei, hän ei ajatellut vaihtaa vaimoa, siksi hän piiloutui peruukkiin ja irtopartaan ja puhui vain ruotsia. Joskus sitten tuli saatelluksi daami perille saakka – niin vain kävi, kun hän oli monien mielestä gentleman, tanssi hyvin ja puhui kauniisti leski-miehen ilottomasta elämästä. Joskus joku varakas leski-rouva saattoi antaa vähän rahaakin, mutta ei hän koskaan paljoa suostunut ottamaan…

* * * Olivatko Holgerin seikkailut todellisia vai ikävystyneen eläkeläisen kekseliäitä haaveita? Todisteita ei ollut, eikä Alli aikonut ruveta niitä etsimään. Minä kävin seuraavana kesänä rippikoulun enkä tivannut papilta ja kanttorilta, onko tanssi ja tanssimusiikki syntiä. Olin jo muodostanut niistä pysyvän mielipiteen: eivät ole, jollei niihin liity valehtelemista, irtopartoja, loukattuja tunteita tai kiukkuista itkuntyrskettä.

Kirkkomusiikki 2009

Kerttu, kesävieras

”…ja nyt kun Pekka-pässi on lyöty lihoiksi ja syöty, olen joka aamu hädissäni, mistä saan päivän ruokatarpeet. Kaupungissa on kaikesta pula. Hätäkö niillä, jotka voivat matkustaa linjavaunulla maalle voin ja läskin perässä, mutta minulla on kolme lasta helmoissa, pienin hyvä jos kävelee. Siksi nyt kysyn serkulta ja hänen emännältään, saisimmeko tulla sinne Savoon. En ole hieno rouva vaan työihminen ja kaikessa pyrin kyllä auttelemaan. Vanhin tytär piikoo pienempänsä ja oppii muillekin askareille. Laittakaa postikortti, jos voin tulla.

Kunnioittavasti serkkunne Kerttu A.

J.K. Minulla on piilossa puoli pakkaa oikeaa pumpulikangasta, jonka tuon tullessani. – Sama.”

* * *

Matka oli pitkä ja vei voimat, mutta tuhdin iltapalan päälle nukuttiin hyvin. Aamulla pirtissä odotti ruokapöytä, jollaisesta sota-ajan lapset eivät olleet osanneet nähdä unta. Leipää, voita ja maitoa! Kaikille riitti eikä jääty nälkäisiksi. Sitten Kerttu hätisti penskat ja kissat pihalle, pyyhkäisi pöydän ja levitti ruudullisen kangaskäärön näytteille. Samalla hän rupatteli kotikaupungin ja yhteisten sukulaisten kuulumisista, kertoi miehensä kirjeistä ja laulaa liversikin, kun pyydettiin. Kerttu meni pari päivää puolijuoksua paikasta toiseen, istutti perunaa, ruokki lehmiä, tiskasi, pyykkäsi ja lakaisi. Talon nuori miniä oli kovasti raskaana – kaksosia epäiltiin, Herra siunatkoon! – eikä jaksanut tehdä mitään. Vanha emäntä

ahersi aamusta iltaan, ja vanha isäntä raatoi miesten työt viisitoistavuotiaan Taiston kanssa. Nuori isäntä oli siellä missä muutkin sotilaat, välillä sotimassa, välillä sotasairaalassa. Sieltä hän ei enää joutunut eturintamalle, mutta eivätpä kotiinkaan päästäneet. Puolikuurona ja ontuvana hän aikanaan tulisi talonpitoa jatkamaan. Vanhin poika oli sankarihaudassa, tyttäret työssä ammustehtaassa. Vahva ruoka teki hyvää. Lasten posket punertuivat ja pyöristyivät silmissä. Voimiaan koetellakseen Kerttu kokeili polttopuiden pilkkomista, mutta silloin vanha emäntä suutahti. Talossa tarvittiin käsityötaitoista ihmistä, ja siksi Kerttu oli tänne pyydetty. Taisto sai heti valjastaa hevosen ja hakea naapurista lainaan luvatun Huksvarnan.

* * *

Monta viikkoa Kerttu polki päivittäin ompelukonetta, parsi ja paikkasi. Levätessään hän istui pihalla päivänpaisteessa kutoen sukkia, lapasia ja pujoliivejä. Miniä lakkasi mahtumasta vaatteisiinsa ja sai mekon tuliaiskankaasta. Vanha emäntä sai esiliinan, pon ja päähuivin, miesväki työpaidat. Naapurin emäntä sai leningin ompelukoneen vuokrana. Pakan viimeiset tilkut Kerttu käytti perstaantuneen pannumyssyn kaunistamiseen. Tarkat silmät huomasivat korjattavaa joka suunnasta. Kerttu parsi koiranpenikan järsimät matonkulmat, paikkasi palkeenkielet, pidensi Taiston lyhyeksi jääneet housunpuntit ja yhdisti silmänkääntötempulla kolmesta loppuun käytetystä leningistä yhden kelvollisen. Hän opetti miniän ompelemaan vauvannuttuja ja päärmäsi vanhoista pyyheliinoista kapaloita sellaisella vauhdilla, ettei silmä tahtonut erottaa neulanliikettä.

* * *

Kun sota päättyi, rintamalta palannut mies tapasi reippaat ja kovasti kasvaneet lapset, hyväntuulisen vaimon, pärekorillisen perunoita, kalakukon, jauhovakan ja

tiinullisen kuivattua kalaa. Niiden loputtua alkaisi taas ruoan etsiskely, mutta pieni nälkä vain kasvatti elämänhalua – sopi toivoa.

Martat 2011

Lääkettä leskeyteen

– Päivää, sanoi lääkäri. – Hyvää päivää, vastasi leskirouva Suoranen. – Mitä kuuluu? Ette ole käynyt pariin vuoteen. – Kiitos kysymästä, olenpa vain sinnitellyt. Jalka nyt tuntuu hieman kipuilevan. Iskiaslääkkeitä pyytäisin, ettei vaiva pahenisi. – Tottahan toki. Oletteko rasittunut vai sään kosteusko kiusaa? – Juoksin asioilla ja leivoin, oli kaikenlaista, kun järjestin mieheni hautajaiset. Taisin rasittua, ja onhan tässä sadettakin saatu. Olette varmaan kuullut… – Kyllä; luin lehdestä, että herra Suoranen on poissa keskuudestamme. Osanottoni, rouva hyvä. Hän jaksoi taistella kauan tautejaan ja vaivojaan vastaan. Mikä on teidän mielialanne? – Parempaan päin. Hautajaiset olivat oikein kauniit ja väkeä tuli sopivasti. – Sepä hauskaa… Tarkoitan siis… Kuuntelisinko vähän sydäntänne? Onko ollut mitään oireita? – Terve minun sydämeni on, mitä vähän säröille särkynyt. Ei sitä huoli kuunnella, aika parantaa. En minä tähän murheeseen kaadu. – No, laitetaan ne pillerit. Särkylääkereseptin ojennettuaan lääkäri sanoi: – Kirjoitan toisenkin määräyksen. Oletteko ennen käyttänyt mielialalääkkeitä? – Minäkö? En, enkä aio käyttääkään. Miksi käyttäisin? Jäin leskeksi ja suren, mutta suru ei liene sairaus eikä siihen ole lääkettä. Tai on tietysti, mutta ei sitä apteekista saa! Hoidin sairasta miestä kymmenen vuotta. Luovuin omista

menoistani ja harrastuksistani, en edes martoissa käynyt. Nyt olen ilmoittautunut vesijumppaan, mummojytään ja sauvakävelykurssille, seurakunnan ruskaretkelle, kylpylämatkalle ja marttayhdistyksen pikkujoulutoimikuntaan. Kunnia mieheni muistolle, mutta aikansa kutakin, ja nyt minä aion elää oman mieleni mukaan niin kauan kuin jaloillani pysyn! – Te ette vain tunnista masennustanne. Varmaan nukutte huonosti? – Iltakymmenestä aamukuuteen ja torkut iltapäivällä. – Vaivaako ruokahaluttomuus? – Olen lihonut kilon, kun söin loput hautajaisherkut. – Esiintyykö aloitekyvyttömyyttä? Tekeekö mieli nauttia alkoholia? Itkettääkö alinomaa? – No eikun ei. Lääkäri ja rouva Suoranen tuijottivat toisiaan taistelunhaluisina kuin kaksi vierasta kissaa. Jos heillä olisi ollut hännät, niillä olisi voinut kuurata pulloja puhtaaksi. Ennen kuin tilanne paheni raapimiseksi ja sylkemiseksi, rouva Suoranen nousi, oikoi tummanharmaat helmansa, pyysi särkylääkereseptin sekä laskun ja lähti kohti elämää suoraselkäisenä joskin hienoisesti ontuen.

* * *

Kotona hän otti käteensä valokuvan ja painoi sen poskeaan vasten. – Sinulla on nyt asiat hyvin, niinhän tulit uneeni kertomaan. Eikö minulla saisi olla myös? Kuva oli vaiti, mutta kun leskivaimo meni vaatehuoneeseen vaihtaakseen jakkupuvun kotiasuun, vaatepuulta valahti omia aikojaan silkkinen aamutakki, jonka mies oli joskus tuonut matkatuliaisena. Turkoosinsinisellä taustalla koreili riemunkirjavia papukaijoja, merihevosia ja kanarialintuja, hopeisia kuita,

pronssinvärisiä tähdenlentoja ja kultaisia kukkaterttuja. Kauniisti ikääntyneen naisen siniset silmät kostuivat. Hän pyyhkäisi pari kyyneltä kämmenselkäänsä, hyrähti sitten nauruun ja kääntyi sanomaan puolisonsa kuvalle: – Sitähän minäkin; juuri näin arvelin sinun vastaavan. Rouva Suoranen otti iskiaslääkkeen ja istahti pianon ääreen. Kepeä pikku valssi alkoi helistä niin ihanasti, että se maanitteli ensimmäiset lumihiutaleet valaisemaan kolkkoa kaupunkilaista marrasmaisemaa. Mies valokuvassa käänsi paremman korvansa pianoon päin.

Martat 2007

Bertta ja kälyt

Yksi isosedistäni, Artturi, asui Berttansa kanssa radanvarren asemakylässä. Heille oli helppo matkustaa, ja aika a sukua kutsuttiinkin oikein ruokapitoihin. Bertta laittoi tunnetusti hyvät sapuskat. Saatiin perunatuuvinkia, lanttulaatikkoa, silliä ja lihaa monin tavoin. Jälkiruokana oli makoisa kiisseli paksun kermavaahdon kera. Niitä nautiskelivat veljet vaimoineen. Oli jouluntienoo, ehkä tapaninpäivä tai sen jälkeinen sunnuntai 50-luvulla. Siinä oli Aukusti Lempinsä kanssa, Emil ja Seliina, Väinö ja Aini sekä Oskari ja Elma, minun isovanhempani. Jalmari, Einari ja Olga-sisko tulivat yksin. Kun oli syöty kylliksi, ruoat kehuttiin ja ruvettiin seurustelemaan. Muisteltiin edellistä sukujuhlaa ja puheltiin maailman menosta. Miesväki etsi ennen pitkää karvalakkinsa ja lähti pihalle tupakalle tai jonkun uutta Mossea katsomaan, naisväen kohoavaa kalkatusta karkuun. Kyllähän ne sitten kahville huutelisivat.

* * *

Kahvi! Se oli siunatuksi onneksi vapautunut säännöstelystä! Muistot vastikkeista sekä vadelmanlehdistä ja muista risuista teeaineksina puistattivat kunnon ihmisiä vieläkin. Hyvän syömisen perään tuli kahvintuska, ja kälykset loivat pitkiä silmäyksiä emännän suureen käyränokkaiseen kuparipannuun. Bertta oli iloinen ja vieraanvarainen vaimoihminen. Hän oli kasvattanut pojistaan kunnon miehiä. Yksi vika sentään tiedettiin: Bertan kahvi oli lirunlaihaa. Kälyt pitivät lukua, kun hän nosti pannunsa hellalle. Yksi, kaksi, kolme… Kaksikymmentä kupillista vettä. Ja kahvia vain kaksitoista lusikallista! Eihän se riitä! Kun Bertta lähti kellariin, viisi sormea kohosi kohti rouvaa, joka

istui lähimpänä hellaa, ja neljä permanentattua päätä keikahti kehottavasti. Seliina nousi, nappasi hyllyltä kahvipurkin ja alkoi mättää lisää poroja pannuun. – Viisi, kuusi… Vieläkö? – Pari lisää! – Yksi vielä! Laiha kahvi alkaa pissattaa, Aini sanoi, ja kälyjä nauratti. Aini vierasti pakkasella pihanperää, olihan hänellä ja Väinöllä Helsingissä keskuslämmitys ja vesiklosetti. Ihana tuoksu alkoi tulvehtia hellanreunalta keittiöön. Bertta nousi kellarista kuivakakku toisessa ja täytekakku toisessa kädessä, nuuhkaisi syvään, pani kantamukset pöydälle ja meni tirkistelemään pannunsa sisältöä. – Hui, tulipa siitä mustaa! Sekosinkos minä laskuissa? Rivakasti hän kääntyi vesiämpärin puoleen ja loiskautti sieltä täyden kauhallisen pannuun. Elma, Aini, Seliina ja Olga loivat toinen toisiinsa maailmanlopun silmäyksen. Lempi, joka oli uskovainen, kohotti katseensa kattoon ja risti kätensä pöytäliinan liepeen alla. Mieleen työntyi jae ”Herra antoi, Herra otti”, mutta hän tuuppasi sen häveten pois. Eihän se tähän tilanteeseen sentään sopinut.

* * * Tätä tositarinaa ja monia muita kertoiltiin myöhemmissä sukutapaamisissa. Pikkkut pyytelivät minua leikkimään kanssaan, mutta katsoin heitä pitkään ja kovin ihmeissäni: miksi olisi pitänyt pelata jotain turhanaikaista peliä, kun kerrankin sai kuunnella aikuisten juttuja niin paljon kuin korviin mahtui?

Martat 2008

Paistjärven perunat

Oskari-pappani käytti sanontaa ”Tuntuva suola kuin Paistjärven perunoissa.” Muistan sen joka kerta, kun pesen kattilaan heinäkuisia pottusia, niitä pikkulapsen isovarpaan näköisiä –

* * *

Sotien jälkeen ruoka ei lentänyt työläisperheen suuhun. Tehtaiden pillit vonkuivat komentonsa aamuvarhaisella, ja Mattilanmäen miehet riensivät tehdassaleihin, valimoihin, rakennuksille, nyrkkipajoihin ja Mallasjuomalle. Raha oli tiukassa etenkin, jos penskat olivat päässeet oppikouluun. Kesäsunnuntaisin oli haettava leivän jatketta. Järvelät ja Steinit kävivät porukalla kalassa ja marjassa. Evästä otettiin juuri sen verran kuin syötiin. Tuhlaaminen saati takaisin kantaminen ei ollut mistään kotoisin. Paistjärven mustikkaretkeä varten oli kaivettu saunan nurkalta uusia perunoita, ja kevyt alumiinikattila keikkui tyhjän marjakopan pohjalla. Hajaannuttiin mies- ja naispareittain, Elma ja Lilja, Oskari ja Valle, mutta pidettiin huutomatkaa. Pitkälle ei tarvinnut kulkea, vaan käsi haalasi mätästä ja silmä katsoi seuraavaa, jolla oli vielä sinisempi selkä. Vallen maha kurnaisi puolenpäivän aikamerkin. – Menkääs, likat, paneen potaatit tulelle! Vähän kiviä kehään, risuja ja tuohenpala, tulitikut taskusta, pullosta vettä kattilaan ja kotona pestyt perunat kiehumaan. Ruoka alkoi tekeytyä, mutta suolasta tuli kina emäntien välille. – Totta kai sitä ropsautetaan uusille perunoille, sanoi Elma.

Lilja pani vastalauseen. Ei heillä käytetty. Hyviähän ne olivat muutenkin. – No, ei sitten, jos ei teille maistu. Lilja meni raapaisemaan vielä pari mättäällistä mustikkaa. Elma jäi vahtimaan tulta ja ripautti kuitenkin vähän suolaa kattilaan. Kun Lilja palasi kyökkivahdiksi, Elma meni pensaikkoon. Pannaan nyt suolaa, ettei tule sanomista, Lilja ajatteli ja ripautti hänkin esiliinansa taskusta runsaan teelusikallisen keitokseen. Riittiköhän se suolaisen ystäville? Ripautanpa uudemman kerran. Toinen emäntä palasi paikalle, ja Lilja häipyi vuorostaan pusikon piiloon. Elma vilkaisi perään ja kolautti loputkin suolavarastonsa perunoille. Kun laitoin äsken turhan varovasti… Ja mitäs tätä kotiin kantamaan. – Syööömääään!

* * *

Tällä tavalla syntyvät suomalaiset sananparret. Jotkut eivät koskaan leviä yhtä perhettä laajemmalle, mutta ei se mitään. ”Mitäs mä itte tietäsin, jos kaikki muille puhuisin.”

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Kaksi lahjapöytää

Posti toi härkäviikoilla kaksi kutsua. Toinen oli arvokas kohokirjaimineen, toinen kankeaa tietokonetyötä ja huokealla tulostimella pukerrettu. Kumpaankin kuului vastata ”kiitos, mielelläni”. Perinteinen kortti ilmoitti kihlajaisista. Vastausta pyysi morsiamen äiti, joka merkitsi nimeni listaan, kysyi ruokaainevammat sekä vakaumukset ja vihjaisi, että nuoret ovat laatutietoisia. He tahtovat Pinorahan liinavaatteita tai Koomaastiastoa. Myös Tyyris-pöytähopeat käyvät. Aterimia on kylliksi, mutta sarjan kultakahvainen kuksa puuttuu, kukaan ei ole vielä luvannut hankkia sitä. – Ajattelematonta, minä siunailin. – Miten voidaan perustaa koti ilman Tyyriskuksaa? Minä taidan kuitenkin tuoda lahjakortin Pinorahaan. – Sehän sopii, jos ei kerran ole mielikuvitusta. Toki design-hopea on aika kallista… Päätin puhelun mielikuvituksetonta päätäni pyöritellen ja naputtelin toisen numerosarjan. – Eikös ollut hupaisa kutsu, sanoi seitsemänkymmentä täyttävä Hertta. – Veljenpojanpoika teki, kahdeksanvuotias. Se on muuten tosi se lahjakielto. Pakettien sijaan ropo hyväntekeväisyyteen. – Hieno ajatus, minä kehuin. – Tavataan juhlissa. Älä väsytä itseäsi valmisteluilla! – Yllätyt kun näet.

* * * Yllätys odotti kaalikeiton ruokaisana tuoksuna Hertan kodissa. Vieraat lusikoivat soppaa iloisin mielin. Se kävi keliaakikoille ja laktoosivammaisille ja sokerinvälttäjille ja laihduttajille, jopa lihahylkijällekin, jolle annettiin lupa

tyrkkiä lihapalat pöytänaapurien lautasille. Vain yksi totaalikieltäytyjä löytyi, mukava mies, joka pyyteli anteeksi huonoa vatsaansa, rouskutti iloisena näkkileipää ja kehui vuolaasti päivänsankaritätiään. Ylensyönnin päätteeksi Hertta pyysi väen toiseen huoneeseen, jonka nurkkaan oli kiireellä varustettu lahjapöytä. Olihan niitä kuitenkin tuotu – ”kuka sitä nyt tyhjin käsin”. Siellä se oli anoppini tekemä perinteinen neulakinnasparikin. Sankaritar nappasi sen taskuunsa kaiken kimalluksen keskeltä ennen kuin huuteli: – Jokainen, joka toi paketin, poimikoon jonkun näistä esineistä. Omaa lahjaansa ei saa ottaa. – Onko tämä leikki? joku huusi. – On, ihan itse keksin. Seurasi vimmattu sipinä ja säpinä. Minä sieppasin kultakruusatun teekuppiparin, koska se miellytti silmääni. Tein mainion valinnan, sillä kun pöytä oli tyhjä, Hertta lahjoitti tavarat meille. – Jos minä joskus satun kuolemaan, teillä on ehjä muisto minusta. Varokaakin vastedes rasittamasta minua paketeilla! Vain neulakintaat minä tarvitsen, terveisiä tekijälle!

* * *

Kihlajaisissa ei ollut yhtä hauskaa. Nuoripari arvosteli ylähuuli pitkänä lahjojaan, joista tuntui riippuvan koko yhteinen onni ja elämänsisältö. Erään laatikon anti sai morsiamen kavahtamaan ja kiekaisemaan valituksen: – Eiväthän nämä sovi yhteen Kooma-astiaston kanssa! – Suo anteeksi, tyttökulta, sanoi Liisa-täti. – Ne ovat minun häälahjalautasiani, joita olen varjellut ja säästänyt yli kuusikymmentä vuotta. Sinun isäsi eno on ostanut ne vuonna 1945. Silloin astioita oli huonosti saatavilla ja ruokaa vielä

niukemmin. Myy ne pois ja osta tilalle mieleisiäsi, mutta muista olla kiitollinen siitä, että sinulla on sentään tarjota niiltä muutakin kuin lanttua ja silakkaa. – Taksipitsaa, joo, morsiamen pikkuveli jupisi.

* * *

Annoin Liisa-tädille kotikyydin ja a varovasti. Minulla oli kallis lasti: koreat teekupit sekä sukulainen, jolla on muistoja kahdeksalta vuosikymmeneltä. Olisi pitänyt olla vilkkuva valo autonkatolla.

Martat 2008

Perhosia laukussa

Kertoilen anopille ulkomaan terveisiä. Olen palannut Sorrentosta turhanaikaisen lentelyn syyllistämä omatunto naputtaen, mutta muuten hilpeänä. – Ostitsie tuon sielt? Anopin silmä osuu paljettiperhosiin. Näytän lähempää: tällainen kesäkäsilaukku, kangasta ja rottinkikahvat, valkoisella pohjalla värikkäitä paljettiperhosia. Joku muu kuin hienotunteinen Hilja tööttäisi totuuden torvella, ettei luulisi martan sortuvan tuollaiseen yltiöturhakkeeseen, mutta hän hypistelee veskaa ja kehaisee: – On sorja, on! Kerron lämmöstä ja maisemista, taloista, jotka roikkuivat kynsillään vuorenrinteissä, Pompeijin raunioista ja Caprista, jonne kohtalo nosti minut niskavilloista, kun en muuten olisi tullut lähteneeksi. Sitä en kuitenkaan kerro, millä tavalla päädyin saarelle. Matkatoverini, Marianiminen martta, saa naljailla siitä, mutta muiden ei tarvitse tietää. Ehkäpä menen ensi syksynä kansalaisopistoon lukemaan italiaa.

* * *

Oli sovittu, että aamuvarhain lähdetään laivalla Napoliin. Sinne tai Caprille, Maria vaati ja väitti tulevansa täihin ja pitkiin rupiin, jos lorvailisimme kaikki loput lomapäivät pikkuruisessa Sorrentossa. Napoliin sitten mieluummin, minä päätin. Capri on kuulemma kallis paikka, ja mitä me siellä julkkiksia tölläämässä. Sitä paitsi olen ollut siellä äskettäin, noin kolmekymmentä vuotta sitten.

* * * Aamulla taksin saaminen kesti kauan, ja laivan lähtöaika oli lähellä, kun kuljettaja jätti meidät sataman lippukioskille. Hoidin puhumisen, sillä puhun ihmeen mielelläni italiaa siihen nähden, etten osaa sitä yhtään. Kaksi Napoliin: a Napoli – due! Se on ihan helppoa. Vaikeampaa oli saada tolkku lipunmyyjän vastauksesta. Siis mikä laituri? En ymmärtänyt. No, lähellä seisoi satamavirkailija kaluunat kaulassa ja osoitti kauimmaisen laiturin perimmäistä laivaa: – A Napoli, si! Maria ja minä porhalsimme puolijuoksuun. Puuskutimme viimeisinä paikalle, meidät ohjattiin sisään lippuihimme vilkaisematta, ja sitten keinuttiin jo merellä. Matka kesti puoli tuntia kuten pitikin, mutta kun astuimme rannalle ja törmäsimme vuorenseinään, Maria henkäisi: – Mihin linna on viety? Ja telakat ja tehtaat? Kuulehan, kielinero, tämä on Caprin kaunoinen saari! Mitä tekivät neuvokkaat martat, joita häijy alkuasukas hoopotti? Nauttivat tietysti täysin rinnoin! Herkuttelimme cappuccinolla ja näköaloilla, nuuhkimme parfyymeja ja hengitimme rahakasta turisti-ilmastoa. Illansuussa sullouduimme paikallisbussiin ja töyssähtelimme kapeaa, mutkaista tietä satamaan. Tällä kertaa tarkistin kolmelta kanssamatkustajalta ja kahdelta laivamieheltä, että aluksen suuntana oli varmasti kotipesämme. ”Palaja Sorrentoon!”

* * * Viimeisen lomapäivän iltakävelyllä tulin ostaneeksi kapineen, joka oli huudellut perääni vanhan kaupunginosan kujalla koko viikon. Ystävättäreni matkalukemisena oli naistenlehti, jossa oli kuvia uusista muotilaukuista, ja olimme päivitelleet hintoja. Ne Chanelit, Vuittonit, Pradat ja Guccit olisivat tuskin tehneet minua iloisemmaksi kuin paljettiperhoslaukkuni, joka maksoi seitsemän euroa. Tulipa siinä laukussa tuotua myös pieni tuoksuva tuulahdus ulkomaailmasta anopille, jonka terveys ei enää ole sallinut matkustelua. Kun hän nyt ihaili miniänsä turhaa, mutta kaunista hankintaa, hän sai hetken olla aito nainen eikä vain vanha nainen.

Martat 2008

Ei ihmistä järveen jätetä

Oskari-pappani pelasti ihmishengen 60-luvulla. Edvard K. oli yli kahdeksankymmenen, mutta yhä ahkera kalamies. Toukokuisena aamuna hän lähti taas katiskoilleen. Kuinka tuo ikänsä Päijänteen kanssa pärjännyt mies tunaroikin niin, että vene keikahti ja heitti hänet päistikkaa hyiseen veteen? Kun hän pyrki takaisin veneeseen, terävä rautainen hankaintappi nuljahti pompanrinnuksen sarkakankaan läpi. Mies naulittiin veneensä kylkeen lujasti kuin kala halstariin. Siitä ei päässyt ylös, alas eikä sivuun. Oskari, lähisaareen mökin pystyttänyt kaupunkilainen, souti kalaverkkojaan kohti ja kuuli avunhuutoja. Hän nyki airot rivakampaan liikkeeseen, näki tilanteen ja hyppäsi järveen. Oli siinä tekemistä, ennen kuin vanha isäntä oli keploteltu kuivalle maalle ja saateltu pirttiinsä lämpenemään! Edvard sai kovan keuhkokuumeen, mutta kunniantunto vaati toipumaan ja kiittämään. Hän ei alkanut hankkia hengenpelastusmitalia, vaan nousi nahkasalkun kanssa linja-autoon ja haki vähin äänin kaupungista sen, mitä mielestään oli henkikullastaan velkaa. Illalla hän souti saarimökille ja nautti palkkion yhdessä pelastajansa kanssa. Sauna lämmitettiin, peipposet lauloivat, käki kukkui mantereella. Miehet vihtoivat lauteilla, vilvoitellessaan läiskivät hyttysiä ja kävivät läpi posttraumaattiset tuntemukset, kuten nykyisin sanottaisiin. – Järveen olisin jäänyt ilman teittiä. – Eihän ihmistä järveen jätetä, Oskari vastasi. Asia oli loppuun käsitelty.

* * *

Nyt kysytte, miksi kerron tämän jutun, tositapauksen toki, mutta niin vaatimattoman, ettei se päässyt edes pikkuuutisena paikallislehteen. Kerron, koska olen lopen kyllästynyt sanontaan ”Katso peiliin!” Kun tuijottelee itseään peilistä, alkaa kuulla mainostajien junnaavaa paatosta: osta ja tule kauniimmaksi, maksa paljon, jotta tulet paremmaksi, tuhlaa, niin tulet haluttavammaksi! Yllytän teitä – ja itseäni myös – katsomaan sen sijaan jääkylmään järvenpintaan varhaisena kevätaamuna. Onko meistä hyppäämään veteen, kun joku on kuolemanhädässä? Kokeillaanpa myös käyttää peilinä tuttavien ja työtovereiden ilmeitä. Kirkastuvatko kasvot ja puhkeavatko hymyt, kun tulen toisten pariin? Kyselläänkö kuulumisiani? Jos selät kääntyvät minuun päin, katseet kiertyvät nurkkiin, keskustelut jatkuvat ilman minua, tiedänkö syyn? Äyskäisenkö, kun minulta kysytään? Jätänkö lupaukset pitämättä? Puhunko pahaa selän takana? Vääristelenkö totuutta? Kertoilenko vain ikävistä asioista? Olenko kitsas avustani ja saita omaisuudestani? Rankaisenko toisia huonotuulisuudellani? Odotanko aina, että joku tulee ja saa minut paremmalle mielelle? Kenen päivän minä puolestani tein eilen paremmaksi? Kaikista meistä ei ole hengenpelastajaksi, mutta päivänpelastajana voi toimia kuka tahansa, ja jollei mestariksi yllä, riittää kisällinä olo. Kesällä kisälleillä sitä paitsi on kivaa, väitetään vanhassa humppafoksissa, josta pidän kovasti. ”Kaks´ kisälliä kerran…”

Martat 2008

Synnytystapaus Holkkisten kylällä

Joskus osattiin tehdä kotona kaikkea itse, vauvojakin. Suosittu TV-sarja 50luvun kätilöistä nosti lastenpäästömuistelmat pinnalle. Onhan meillä yhä suuri joukko kotioloissa syntyneitä isomummojen ja anoppien lapsia. Ainoa ja rakkain tätini Tuulikki päätti tulla maailmaan suunnilleen samaan aikaan kuin talvisodan ensimmäiset lentopommit. Mummoni oli livahtanut kaupungista turvaan tuttuun maalaistaloon Holkkisiin viime tingassa, viisivuotias esikoinen helmoissaan. Talossa oli ystävällistä väkeä. Synnyttäjälle järjestettiin oma kamari, ja vanhaisäntä lähti hakemaan kätilöä. Tämä tuli toimeliaana ja potilaan tutkittuaan sanoi: – Hankala tapaus, lapsi on nurinperin. Kuumentakaa vettä ja lämmittäkää riepuja, mutta kukaan ei saa tulla kamariin ennen kuin kutsun! Tarvitsen työrauhan. Älkää välittäkö huudosta ja porusta ja toimittakaa tuo pikkutyttö pois täältä. Kätilö veti henkeä ja palasi kamariin. Kalpea ja säikähtänyt lapsonen juoksutettiin räsynukkeineen naapuriin. Kohta alkoi kuulua älähdyksiä, parkaisuja ja kätilön muminaa. Hetken syvän hiljaisuuden jälkeen synnyttäjä rääkäisi: – Tulkaa auttamaan minua! Sitten kuului pelkkää kipuitkua. Vanhaemäntä ja miniät olivat hiljaisia ja aikaansaamattomia. Emäntä tiesi, millaista lapsenteko oli, mutta poikien vaimoilla se oli vielä edessäpäin. Ja milloin ne pojat sieltä rintamalta… – Auttamaan! karjuttiin kamarissa. Koska ääni ei ollut kätilön ääni, pysyttiin tuvassa, toisilla kädet ristissä, toisilla sormet korvissa. Vanhaisäntä meni piian kanssa lypsylle. Ennemmin hän kuunteli lehmien mölähtelyä kuin naisihmisen hätää.

Synnyttäjä ymmärsi lopulta huutaa apua uusin sanoin: – Auttamaan, kun kätilö kuoli! Ei kätilö sentään ollut heittänyt kokonaan henkeään, mutta sydänkohtauksen hän oli saanut ja maannut tovin oikosenaan lattialla, kunnes tokeni sen verran, että sai nitropurkin esiin ja auki. Kun ovesta vyöryi yhtaikaa neljä naista, hän kohotti ankaran katseen. – Painukaa pellolle minun työmaaltani, enkös minä sanonut! Sitten hän jatkoi tointaan, ja tunnin kuluttua terve tyttölapsi putkahti esiin. Kätilö oli voitonriemuinen, joskin hiukan kalpea. Isosisko haettiin katsomaan pikkusiskoa ja ehjäksi jäänyttä äitiä. Keitettiin vahvat kahvit, vaikka oli iltayö. Kaukana kaupungin suunnalla kajasti tulipalojen kaamea valo. Lentokone kuului lähestyvän Holkkisten kylää, mutta säikähti vastasyntyneen pontevaa parkua ja kääntyi pois.

* * *

Anoppini pääsi helpolla nuorimmaisensa kanssa, vaikka sodan uhka oli silloinkin lähellä. – Mie olin justii keittänt marjapuuron, ja ko rupes tuntumaa, mie lähetin miehen hakemaa kätilöö. Hyö ko tulliit takasii, mie senko lykkäsin kattilan isompii lapsii kässii ja pyysin höit istumaa rappusil ja vispaamaa puuro oikee hyväst. Sit mie mänin sänkyy, ja ko lapset saivat puuro vispatuks, ol miulkii poika jo valmeen!

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Märkä virsu ja Lilli koivunoksalla

Vappuviikon lämpimänlempeässä säässä muistan ykskaks, miten kovasti piti aina lapsena jännittää, lähtevätkö jäät ajoissa ja päästäänkö vapuksi Mökille. Pikkuinen Heposaari eteläisellä Päijänteellä oli lapsuuteni paratiisi. Isovanhempieni mökki oli niitä klubiaskin kanteen piirrettyjä rakennuksia, jotka olivat yleensä sekä tarkoituksenmukaisia että maisemaan istuvia. Huone, veranta, keittiö ja sauna; soutuvene rannassa, kalavedet ympärillä ja mustikkamaastot lähellä. Kelpasi siellä viettää kesää. Kun aikuiset hätistivät minut kirjojen parista ulkoilmaan, kiersin saaren tai kiipesin kalliolle. Jos olisin osannut kiivetä vielä kalliolla kasvavaan mäntyynkin, olisin nähnyt koko Tehinselän. Viihdyin myös rannalla seuraten laineenliplatusta tai vaahtopäiden möyryävää maihinnousua. Päijänne oli harvoin tyyni. Joskus iltamyöhällä tuuli saattoi torkahtaa, ja silloin päästiin vetämään uistinta.

* * *

Saaren vähistä mökkiläisistä tunsin Hyttiset ja Heinoset. Edelliset olivat isovanhempieni ystäviä jo nuoruusvuosilta. Rouva Hyttinen oli edistyksellinen nainen, sillä hän tupakoi ja ”teki kuppia”. Heinosilla oli kauppa mantereella, ja he kävivät joskus arkisinkin saunomassa ja tuomassa meille ruokatavaraa. Saatoin kipaista monta kertaa illassa katsomassa, oliko heidän veneensä laiturissa. Jos oli, kävin sanomassa päivää ja palasin kotimökille huojentuneena siitä, että maailmassa oli vielä muitakin aikuisia kuin mummu ja pappa. Kerran kesässä oli yhteinen illanvietto. Saunottiin ja uitiin, savustettiin kalaa tai paistettiin lenkkimakkaraa, jos kalaonni oli ollut huono. Kahvin jälkeen miehet ja Hyttisen täti tekivät kuppia, ja kohta kuului käsky: laulakaapas, laulutaitoiset!

Mummu tai Heinosen täti aloitti luonnonkauniilla äänellään. Jos tunsin laulun, yhdyin siihen. Jollen tuntenut, kuuntelin ja opin. Hyttisen täti ja miesväki eivät laulaneet, mutta he olivat kiitollista yleisöä. Miten paljon mummu ja täti osasivatkaan kansanlauluja, kupletteja ja vanhoja iskelmiä, merimiesvalsseja ja maakuntalauluja!

* * *

Tällä vappuviikolla, kylätiellä lenkkeillessäni, muistelen menneitä ja hapuilen ajatuksenpätkiä tätä kolumnia varten. Miksei kiihkein ja meluisin nykymusiikki koskaan tavoita kaiken ikäisiä laajoja kansanjoukkoja? Tarttuuko korvaan kappale, jonka melodiaa ei erota mölyn seasta? Painuuko mieleen vieraskielinen sanoitus, josta ei löydä juonta eikä järkeä? Millaisten ihmisten mielestä huudon kuunteleminen tuntuu hyvältä? Autsis! Pakkasten haavoittama kengänpohja päästää kuravettä jalkineeseen. Teen täyskäännöksen kotiin päin sukka märkänä mutta itsekseni hyräillen: ”Voi virsua, voi! Voi virsua, voi, kun ei se pidä vettä ja kun ei se soi! Voi virsua, voi!” Se on niitä lauluja, joita opin Heposaaressa, niitä, joita ihminen saa laulella omaksi ilokseen, vaikka ääni olisi kuin korpinpoikasella. Yksinään laulaminen on niin selvä jokamiehenoikeus, että se pitäisi kirjata Suomen lakiin. Kun palaan virsu litisten kotipihaan, peipponen availee ääntään. Se taitaakin olla se meidän ikioma jokakesäinen pihakoivupeippo, oikea peippojen Lilli Paasikivi! Panen suuni soukemmalle. Omat laulelut joutavat odottaa, kun arvostettu taiteilija esiintyy. Hiljaa nyt, muu maailma.

Kotikirkko 2011

Kenen seinällä Mari-täti roikkuu?

Rikos tapahtui niin kauan sitten, että se on vanhentunut kuin pöydällä yöpynyt piimä. Koska se silti raapii mieltäni aina vain, kysyn lukijalta: roikkuuko Maritäti Sinun seinälläsi? Oletan rikoksentekijän kulkeneen kaupungilla apeana; rahat loppu, kalja loppu, päihtymystilasta selviämisen uhka mörkönä kintereillä. Käännyttyään kulmasta Rautatienkadulle hän käveli päin muuttoautoa, koska laski juuri vähiä kolikoitaan. Teki kipeää ja piti älähtää, mutta pöytää ja sohvaa kantavat miehet eivät lohduttaneet, vaan nostivat tavaraa autoon ja palasivat taloon. Kulkija kilautti kymmenpenniset taskuunsa ja vilkaisi lavalle. Olipa äveriästä väkeä, kun kukaan ei piitannut vahtia esillä olevaa omaisuutta! Tuossakin käden ulottuvissa lojui kassi, jonka sankojen välistä kulta kimalsi. Toisille annetaan, toisten täytyy ottaa, hän tuumi, sieppasi kassin korvaukseksi kivusta ja kolauksesta ja i karkuun kyyryssä kuin kanantaluttaja.

* * *

Kun monen vuodenkierron jälkeen muutin uusimpaan majaani, huomasin, että minulta oli vohkittu kaksi mummoa, kaksi pappaa ja Mari-täti. Olin vanhoina aikoina suurennuttanut sukuni valokuvia ja laitattanut ne soikeisiin kehyksiin. Niillä oli sijansa neidonkamarini seinällä, mutta sieltä jouduin pikkukaksioon, jonka jokaista seinää rikkoi ovi. Muotokuvat sullottiin kassiin ja kassi vietiin vinttiin. Kun viimeisin muutto antoi vähän lisää omaa seinätilaa, en löytänyt valokuvia. Muistin kantaneeni kassia Rautatienkadun säilytyskomerosta ulkoilmaan ja vilkaisseeni, että kaikki olivat tallella: Elma-mummu pitkine letteineen 20- luvun leningissä, Kerttu-mummo palmikot kierrettynä korvallisille, Uuno-pappa

vaaleassa kesäpuvussa, Oskaripappa univormussa sekä jylhäpiirteinen Vahlbergin Mari, Oskarin kärköläläinen täti – eivät vallasväkeä, mutta minulle tärkeitä ja todellisia ihmisiä. Voro siis vei heidät ja rääkäisi ärhäkästi, kun kimaltelu olikin kissankultaa ja vieraat naamat tuijottivat häntä yrmeästi. Tällä tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua: joko väkeni tungettiin jätesäiliöön, missä he kokivat ikävän lopun tikahtumalla sinappisiin makkarankuoriin ja risoihin kenkiin, tai mummot, papat ja Mari-täti pääsivät uusherraskaisen salin seinälle. Liiketuttaville heidät esitellään kantaisinä ja -äiteinä. Isäntäväen sormi osoittaa Mari-tätiä. – Isäni isotäti Eleonoora, sukua Mannerheimeille… Hienotunteinen vieras ei silloin ole kuulevinaan Marin tirskahdusta eikä Oskarin lyhyesti haukahtavaa röhö- naurua.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Vaimo keitti makkarasoppaa, kunnes lopetti

Kaisu-täti osasi keittää maanmainion makkarasopan. Se oli Vilho-sedän ehdoton lempiruoka, ja sitä piti tehdä usein. Kaisu haki iloisena ja ryhdikkäänä torilta porkkanoita, perunoita ja lanttua, joskus samalla pikkukimpun orvokkeja tai hajuherneitä. Eihän koti ole vain ruoanlaittoa varten! Makkaran ja jauhelihan hän osti mukavalta hallikauppiaalta. Kaisu pilkkoi juurekset tasakokoisiksi kuutioiksi ja paahtoi jauhelihan. Kun kaikki ainekset salaisia mausteita myöten olivat kiehuneet kattilassa sopivasti, veitsi kävi makkaran niskaan ja paloitteli sen ruoan ylösrakennukseksi. Vilhon tullessa verstaalta porraskäytävässä leyhyi ihana tuoksu. Yläkertaan kapuava naapurinmieskin veti sitä konerasvaiseen nenäänsä. – Voi kun toi haju tulis meitiltä! – Ehei, veikkosein! Kyllä se on meidän Kaisun makkarasoppa. Kaisu laittoi muutenkin hyvää ruokaa. Kaikki maittoi miehelle, joka teki pitkää päivää voileipien voimin. Mutta makkarasoppaa hän rakasti, sitä hän muisti kehua työmiehilleen ja vanhoille aseveljilleen. Jos vaimo kysyi, mitä ruokaa mies tahtoi, vastaus oli päivänselvä. Tulipa sitten tieto, että Kaisun perheetön sisar oli kuollut. Kaisu valmisti Vilhoa varten makkarasopan suurimmassa kattilassaan, sillä hänen piti lähteä Asikkalaan laittamaan hautajaisia ja tyhjentämään vuokrahuonetta. Neljäntenä päivänä Kaisu palasi kotiin. Oven takaa kuului miehen luja puhelinkailotus. – Pärjään minä, minullahan on makkarasoppaa. Aina makkarasoppaa! Ihan kuin ei maailmassa muuta ruokaa olisi! Uhopuheen päätyttyä Kaisu työnsi avaimen lukkoon ja astui eteiseen. Puoliso hätkähti ja punastui ensimmäisen ja ainoan kerran aikamiehuudessaan. Kaisu

vannoi valan: – Äitivainaan seinäkellon ollessa todistajana minä lupaan sinulle, Vilho, ettei tässä keittiössä laiteta enää milloinkaan makkarasoppaa. Ei koskaan, ei ikinä, ja se lupaus pitää! Vilhon kuoleman jälkeen Kaisu paljasti minulle: – Joskus kieltämättä teki mieli antaa periksi, kun aikuinen mies aneli permannolla polvillaan vedet silmissä makkarasoppaa, mutta pysyin lujana enkä keittänyt sitä. Kun tapaan Vilhoni taivaassa, täytyy kai kysyä, onko siellä keittiötä lainata sen verran, että saan ukkokullalle silloin tällöin sopan vääntää. On tuo omatuntoni välillä nakutellut… – Jos Vilhosi tahtoo vaihtelua mannaan ja enkelten leipään, ei suinkaan niin ankaraa apostolia löydy, ettei makkarasoppaa sallittaisi. Eikä taivaassa kenenkään edes tarvitse tiskata rasvaisia kattiloita – arvelen. Taisin sanoa viimeisen lauseen vähän haikeaan sävyyn.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Tuothan kahvia kirjastomummolle

Äskettäin kävin nettiosoitteessa, josta löysin eläkkeelle pääsyni päivämäärän: 23. tammikuuta 2020. Äskettäin kävin myös Hämeenkoskella Putulan kyläkirjastossa. Mikä ihmemaa kirjanystävälle! Muutama vapaaehtoinen pyörittää lainausta ja myyntiä, ja lukuhaluisia riittää. Siellä selvisi, miten haluan eläkeläisenä elää ja kuolla: tulkoon minusta kirjastomummo. Kun köyhtyvä kotikuntani höylää kirjastolaitoksensa henkihieveriin, me vapaaehtoiset konkkaamme hyllyjen välissä opastaen niitä, jotka vielä etsivät kirjoista kauneutta, viisautta ja viihtymistä. Noina ankarina aikoina, kun puolet Suomen kirjastoammattilaisista on irtisanottu ja toinen puoli kuollut ylirasitukseen, virallinen taho suostunee apuumme, joskin pitkin hampain. Pitäisi ennemmin kannustaa kansaa käymään ostoksilla. Lukeva ei syntiä tee, mutta ei se tee muutakaan. Menisi edes harventamaan juurikkaita.

* * *

Me kirjaston ruotimummot kevennämme osaltamme myös vanhuspalveluiden tarvetta. Ystäväjoukko tuo meille lämmintä ylle ja vaippaa alle, velliä kipossa ja kahvia termospullossa. Kun vanhainkoteja ja sairaansijoja suljetaan, muutaman sängyn ja yöpöydän pelakuineen voi tuoda meitä varten kirjaston seinänvierille. Me olemme niistä kiitollisia ja käymme nukkumaan, kun luonnonvalo ei riitä lukemiseen. Joku onnellinen – minäkö? – jolle kiltti huonekunta on tuonut otsalampun, voi hihitellä hupussa huovan alla. – Mille naurat? Lukisit ääneen! pyytää kirjastomummoporukasta Irmeli tai Paula tai se, jonka nimeä en muista. Kirjailijanimet muistan kyllä.

– No kun tässä sanotaan… Joskus suven valolla luemme myöhään yöhön ja avaamme kirjaston ovet vasta puoliltapäivin. Yleisömme ymmärtää kyllä, sillä huonoimpina aikoina sisälle pääsi vain parillisten viikkojen tiistaipäivinä. Opastamme väkeä hartaina ja palvelunhaluisina: lapsille Puppeja ja UppoNalleja, murkuille robinsonadeja ja Hermann Hesseä, ahdistuneille aikuisille velhojen seikkailuja. Mitä saisi olla keski-ikäiselle herralle, joka lopetti lapsena kirjojen lukemisen siihen paikkaan, kun rotta puri Pekka Töpöhännältä hännän poikki? Jonakin ehtoona sitten kellahtaisin kumoon kurttuinen poski vasten Matti Yrjänä Joensuun ja Seppo Jokisen poliisiromaaneja. Vanhempi konstaapeli Harjunpää ja komisario Koskinen auttaisivat minut vahvoin käsin taivaan vankkureihin. Kyllä vain olisi komea lähtö.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Ennen vanhaan oli melkein paremmin

Ettepä tienneet, että olin Sturenkadulla. – Uljaasti päin umpihankea antiikin kilpasuksilla. – Matemaatikko laskee pesukoneenne elinikää. – Käki räyhää ja etiäinen ajaa vanhalla Nissanilla. – Painiotteluita tekniikan ja omantunnon kanssa.

Hiljainen käsilaukku

Käväisin pääkaupungissa ja nousin kotimatkalle Oopperatalon pysäkiltä. Pian paikan löydettyäni takanani soi Mozart digitaalisesti piipitellen. – Moi! Mitäs tässä. – Mä oon Lahen bussissa, kohta Sturenkadulla. – Ai. Mis sä oot? Ei voi olla totta. Soitellaan. Moido. Kulttuuritalon pysäkin jälkeen bussissa soi yhtaikaa Säkkijärven polkka, pari tavanomaista pimpelipompelia ja yksi ääni, joka oli kuin Liisa-tädin kanarialinnun viserrys. Neljä ihmisääntä selitti samoin äänenpainoin, että bussissa ollaan ja bussi kulkee Sturenkadulla. Minun käsilaukkuni oli ihan hiljaa. Kerron syyn, jos ette kavalla minua. En omista kännykkää. Ihan totta.

* * *

Mäntsälässä kyytiin nousi kauniisti vanhentunut suruasuinen rouva. Auto oli miltei täynnä, ja hän kysyi josko vieressäni oli tyhjä paikka. Olihan siinä. En oikeastaan ollut rupattelutuulella, ja ilokseni rouva alkoikin täyttää ristikkolehteä. Kännykkäkonsertti vaimeni sen verran, että vajosin hyvin syvälle ajatuksiini. Saatoin olla pikku torkun partaalla, kun lähellä tyyttäävä tekstiviestiilmoitus säpsähdytti. – Anteeksi, rouva sanoi ja otti matkapuhelimen esiin. – Lapset ostivat, kun jäin yksin, laittavat viestejä ja huolestuvat, jollen heti vastaa.

Rouva näpelöi tekstin esiin ja veti henkeä. – Tämä ei kyllä ole minun lapsiltani! ”Tuo risu kaljaa tullessas.” Eikö tuossa niin lue? Ja minä olen menossa rovastiserkkuni hautajaisiin! Otin kapulan käteeni ja katsoin. Kaljavaatimuksen peräkaneettina oli vielä ruma sana, jota rouva ei ollut kehdannut lukea ääneen. – Tämä on varmaan vain lähetetty väärään numeroon, minä lohdutin. – Kaikki eivät kaljapäissään tunne numeroita. – Niinhän sen täytyy olla. Anteeksi, että herätin. Vierustoverini sulki puhelimen ja minä vajosin mietteisiini. Viiden minuutin torkkumisen jälkeen tekstiviesti vaati uudelleen huomiomme. Rouva sai ärhäkän käskyn: ”Ei muuten risu riitä, tuo kax ja sätkäpaperia.” Vanha rouva suuttui. – Eikö näistä millään pääse? Osaatteko te katsoa, voisiko johonkin soittaa ja valittaa? Tämä on häirintää. Katsoin laitetta, mutten tietenkään ymmärtänyt siitä mitään. Rouva mietti hetken. Sitten hän irrotti näppärästi puhelimen akun ja heitti sen kassiin. – Laitan lapsille kortin periltä. Nämä matkaviestimet ovat sellaisia, etteivät ne tahdo vanhan ihmisen käsissä pysyä ehjinä…

* * *

Kotona oli hiljaista. Mies oli työssä, poika harrastamassa. Puhelinvastaajassa ei ollut viestejä. Posti oli tuonut vain naistenlehden, ei henkilökohtaisia uhkauskirjeitä. Näytti siltä, etteivät matkapuhelinvalmistajat olleet vielä saaneet

selville, että perheessä on kolme elävää ihmistä, mutta vain kaksi kännykkää. Odotan pelokkaana sitä päivää, jolloin joudun vastaamaan tietoyhteiskunnalle, miksi köröttelin kerran Stadin bussissa pitkin Sturenkatua niin etteivät kaverini ollenkaan tienneet.

Kotikirkko 2001

Eukko lähti lätkimään

Suomessa vallitsee ankara kynäpula. Ajanvaraajat, aikatauluneuvojat ja puhelunvälittäjät tietävät sen tuskallisen hyvin. Kun asuntovelkaisuus on kasvanut yli kaksinkertaiseksi vuodesta 2002 alkaen, jostain pitää tinkiä. Ruokaa ja sänky ja uutta elektroniikkaa on saatava, mutta kynistä ei ole niin nuukaa. Kukapa enää kynällä kirjoittaa. Ensimmäisen tämän lajin puhelun sain jo 90-luvulla. – Annas mulle äkkiä nimismiehen puulaakin numero. Mulla ei ole tässä luetteloa. Aloin luetella numeroa ulkomuistista – sitä kysyttiin päivittäin – mutta soittaja ärähti: – Älä niin nopeesti! Kato, mä soitan autosta ja pitää pysähtyä ennen kuin saan numeron ylös. Olin ällistyksen kallistama ja odotin kauniisti, että Asiakas Joka On Aina Oikeassa pääsi bussipysäkille ja löysi muistiinpanovälineet. Sitten hän totesi, että kynä ei toiminut, ja ärjyi aivan kuin minä olisin käynyt tirauttamassa musteet viemäriin. Kahvitauolla kerroin tapauksen työkavereille, jotka ulvahtelivat naurusta ja maksoivat möhnäpullani.

* * *

Viime vuosina asia on lakannut huvittamasta minua. Palveluja on ulkoistettu, työntekijöitä on osa-aikaistettu, on puhelintunteja ja takaisinsoittonumeroita, joista asiakkaan pitäisi kirjoittaa muistiinpanoja. Mutta: – Ei ole kynää.

Jos on kynä, se ei toimi. Jos kynä toimii, ei ole paperinpalaa. Jos on paperinpala ja kynä, ei ole pöytää, jossa kirjoittaa. Jos on pöytä, kynä ja paperinpala, se paperinpala ei pysy paikallaan, jotta siihen voisi kirjoittaa. Entisaikoina oli tätä tarkoitusta varten aina tuoreen Etlarin, Mullikan tai Maaseudun Tulevaisuuden kulma joutilaana puhelimen vieressä, mutta nythän puhelut soitetaan nakkikioskin nurkalta ja lehdet luetaan netistä. Nokkelia konsteja on toki löytynyt. Tiedottamiani asioita on tallennettu piirtämällä lapsen tai kissan hiekkalaatikkoon. On kirjoitettu kulmakynällä puuterirasian kanteen ja etusormella pölyiseen peiliin. Kenties joku herrasmies on merkannut olennaisia tietoja perinteisin menetelmin lumihankeen, mutta siitä minulle ei ole kerrottu, enkä oikein välitä kuullakaan.

* * *

Surullisin ja anteeksiannettavin tilanne oli asiakkaalla, joka aikansa huokaili, rapisi, kolasi laatikoita ja raapi partaansa. Kun ehdotin, että palvelisin välillä muita vaihteeseen jonottajia ja hän soittaisi uudelleen sitten kun se kynä löytyisi, hän tunnusti vaisusti: – Ei sitä löydy koko huushollista. Eukko lähti viime viikolla lätkimään ja vei mukulat ja kaikki kynät mennessään. Minä sanoin että vie tuhkatkin pesästä, mutta ne se jätti, ja siksi mä tässä nokisutaria haen. Eksä tosiaan voi yhdistää sille? En voinut. Soittajan surumieli kasvoi niin suureksi, että minunkin puhelimenluurini tuplasi painonsa. Onneksi alkoi olla taas kahvitauon aika.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Autoni kello ja muita keksintöjä

Maalla-asujana tarvitsen autoa. Käypä vaihtoehto olisi virkku Polle, reki ja linjaalirattaat, mutta pelkään hevosia. Paras vaihtoehto olisi raitiovaunu, joka posottaisi navetan takaa seitsemän minuutin välein. Tarvitsen siis autoani, vaikken ymmärräkään sitä. Huonekuntani miehet huoltavat kärryni, pesevät, öljyävät ja vetävät vieterin. Kun tulee ison remontin vuoro, seison tutussa korjaamossa ja katselen kengänkärkiäni kuin koulutyttö rehtorin nuhtelussa. – Näillä sakemanneilla ei aisi ajaa pelkkää lyhyttä matkaa, ne kaipaavat autobaanoille. Pitää joskus posottaa moottoritiellä tuhatta ja sataa toiseen kaupunkiin saakka. Lupaan parantaa tapani ja kaahata tapaamaan jyväskyläläisiä ystäviäni. Viikonlopun tullen taivaalta kuitenkin mätkähtelee metrisiä kinoksia, joten huonekunta kyyditsee minua linja-autoasemaa kohti. Puolimatkassa he vilkaisevat autoni kelloa ja huomauttavat: – Nyt myöhästyttiin, jos tuo näyttää oikeaa aikaa! – Ei se ihan näytä. Oikean ajan saat, kun vähennät tuosta tunnin ja lisää seitsemän minuuttia. – Mikset ole laittanut sitä aikaan? Huono kysymys. Minä kun en osaa.

* * *

Tekniikan keksintöjä on kolmenlaista laatua. On elämää helpottavaa ja

viihdyttävää kodintekniikkaa, jota ymmärrän ja opin käyttämään. Kahvinkeitin kuuluu siihen kuten myös liesi, pölynimuri, pesukone sekä kultamitalistina pöytäradioni, jossa on vain kolme pyöritettävää helppovipstaakia: käynnistys, kanavanvalitsin, volyymi. Toisen sortin tekniikka on typerää, hutiloiden suunniteltua ja paiskataan äristen roskiin kohta käyttöönoton jälkeen. Sitä edustaa työpaikkani sosiaalitilan vedenkeitin, jonka kansi aukeaa niin nuukasti, että veden saa ujutettua sisään vain pitkänokkaisella kastelukannulla. Kolmas tekniikan laji viittaa sumeaan logiikkaan paitsi että sen logiikka on täysin pimeää. Autoni kello ja radio kuuluvat siihen lajiin. En osaa, en ymmärrä. Muinainen 1900-luvulla tehty autoradioni oli yksinkertainen: kun auton käynnisti, lempikanavani alkoi soida. Mutta tämä nykyinen peli on kehittyneempi malli, varmaan ihan insinöörien suunnittelema. Se saa minut karjumaan raivosta. Teoria on tämä: Ylen ykkönen on aina paikalla. Käytännössä radio näyttää minulle keskisormea erityisesti aamukiireessä. On pakko kuunnella tovi räyhärokkia, ennen kuin lempeä Aamusoitto saa armon. Jonakin aamuna kokeilen siihen samaa käyttöjärjestelmää, jolla lapsuudenkotini ensimmäinen televisio toimi. Kun se pimeni ja alkoi vinkua, sitä lyötiin nyrkillä, ja taas ratsastivat Bonanzan ja Virginialaisen rohkeat miehet pahaa maailmaa vastaan. Missä he luuraavat nyt kun tarvitsen heitä?

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Digitaliselektroniikkaa

Eräänä murheen päivänä tuli pakkokäyttöön uusi kekseliäs arkielämän ongelmantuottaja, digiboksi. Isosetäni Lauri sanoi omaansa digitalisboksiksi. Ennen kuin sieltä sai ohjelmaa esiin, tarvittiin hyvän onnen ja sinnikkyyden ohella yleensä ylimääräinen annos sydänlääkettä. Uudistuksen läpirunnojilla ei ilmeisesti ollut mummoja, anoppeja tai isosetiä, joita olisi pitänyt opastaa uusien laitteiden ja kaukosäädinten käyttäjiksi. Digiinsinööreillä on itsellään hennot ja notkeat sirosormet, jotka osuvat aina oikealle nuppineulanpäänippelille. Näkö on heillä terävä kuin hiirihaukalla, eikä heiltä ole koskaan lukulasit hukassa. Jos joku lukijoista tuntee viihde-elektroniikkaa suunnittelevan diplomiinsinöörin, jolla on lumilapion kokoiset kourat, lenkkimakkarasormet ja päivittämättömät silmälasit, pyydän kertomaan lämpimiä terveisiä. Käyttääkö hän työssään myös rahtusia empatiaa ja pikkutilkkusia maalaisjärkeä? Sitä en jaksa uskoa, sillä myötätunto jarruttaa uralla etenemistä eikä maalaisjärki varsinkaan ole huudossa. Sitähän ei noteerata pörssissä.

* * *

Minun 96-vuotias anoppini oppi avaamaan TV:n ja vaihtamaan kanavia, mutta kun digiboksilla oli huono päivänsä, hän jäi osattomaksi niin uutisista kuin kirkonmenoistakin. Suuri suomalainen urheilumenestys jäi hurraamatta, koska kapulan nappulat eivät totelleet minkäänlaisia komentoja. Kolme omaista, talonmies ja kotisairaanhoitaja kävivät paikalla turhaan; kuvaruutu pysyi mustana kuin turkkilainen yö. Vian määritys saatiin vasta kun paikalle ehti se lapsenlapsi, jolla oli tietokoneen ajokortti, sähköalan koulutus ja sekä elämänikäinen kokemus kaukoohjattavista leikkiautoista. – Pitää vaihtaa uudet paristot boksin kaukosäätimeen.

Arvoisat kodin viihdetekniikan uudistajat: risua kintuille, hölmönhattu päähän ja nurkkaan häpeämään! Vuosia vanha, käytettynä ostettu sylimikroni osaa kyllä ruikuttaa ruutuun ilmestyvällä tekstillä, kun sen akun latinki on vähissä, ja pyytää tökkäämään töpselin pistorasiaan! Kuka teistä siis estää mummoja saamasta TVruudultaan ilmoitusta, että kaukosäätimeen pitää vaihtaa patterit?

* * *

Kyläillessäni nuorten sukulaisten luona manailin digiboksiongelmia ja päivittelin sitä, että laitteet potkaistiin myyntiin keskeneräisinä kyhäelminä. Olisipa maltettu kehitellä laatua vielä muutama vuosi ja muovattu niistä sellaisia, että ne tottelisivat omistajansa puhetta. – Kun muorin tekisi mieli nähdä uutiset, hän voisi komentaa keinutuolissaan: ”Näytähä miul nyt uutisii ykköselt ja paa lukijaks se uuvemp poika, hää o selkiäsanane vaik parturis hää sais käyvä ahkerammast!” Ja TV näyttäisi, mitä haluamme nähdä, ja sulkeutuisi, kun alkaa ohjelma, jota ei ole tarkoitettu meidän ikäisillemme. – Tai kun keinutuolista kuuluu kuorsausta. Älähän hätäile, täti, kyllä ne puhetta ymmärtävät koneet ovat kaupoissa ihan tuota pikaa.

* * *

Asian selventääkseen sukulaispoika otti esiin uuden matkapuhelimensa ja sanoi sille: ”Vaimo!” Kännykkä toisti robottiäänellä: ”Vaimo. Soitan”, ja hetkisen kuluttua nuoren rouvan kännykkä kilkatti melodisesti. Katselin esitystä silmät suurina ja vannoin hankkivani tuollaisen heti, kun markkinoille tulee malli, jossa on mukana sisäänrakennettu kahvinkeitin.

Martat 2008

Umpihanki

Kynttilänpäivänä kuuntelen huoneeni outoa hiljaisuutta: en yski enää! Vuodenvaihteessa iskenyt influenssa jätti muistoksi viisi viikkoa kestäneen köhän, joka teki hiushalkeamia seiniin, karkotti hiiret mökistä ja pakotti pitämään ystävät loitolla. Mutta nyt olen potenut taudin loppuun. Tänä pilvipoutaisena joutopäivänä teen sen, mitä olen mielinyt syksystä lähtien: varustaudun hiihtolenkille. En ole yhtään urheilullinen ihminen, ja kaikista urheilulajeista tekstiili- ja varusteurheilu on jäänyt minulle vieraimmaksi. Puen siis häpeämättä ylleni pitkälahkeiset pyjamanpöksyt ja toppahousut, trikoopoolon ja keinokuituneuleen, joka täyttää lähipäivinä kaksikymmentä vuotta. Piponi on samaa ikäluokkaa ja mainostaa pankkia, joka lakkasi olemasta neljännesvuosisata sitten. Patterin alla lämpiävät punavalkoiset mononi, jotka eivät uskoneet korviaan, kun hain ne vintistä tupaan ja lupasin ulkoiluttaa niitä. Ne ovat yhä ällistyttävän hyvät jalassa. Tuulipusakka on väljää muotia, joten mahdun siihen vaivatta. Vielä lapaset käteen ja raitista ilmaa keuhkojen täydeltä. Aaah!

* * *

Menen pihan poikki varastoon ja löydän vaivatta välineeni. Minulla on Kilpasälesukset kovapuureunoin, kuten niihin maalattu teksti yhä mainostaa. Käykö kateeksi? Turha yrittää hieroa kauppoja, en myy niitä. Ne ovat perhekalleus. Äitini jo hiihteli niillä, ja minä sain ne käyttööni, kun lastensukseni kävivät lyhyiksi. 50-luvun Suomessa tehtiin käytön kestävää tavaraa. Moniko tämän talven suksipareista on täydessä iskussa vuonna 2060? Sauvon kieli keskellä suuta pihassa, joka on äsken lingottuna liukas. Kapuan vaivalloisesti vallin yli pellonreunaan ja mietin rauhassa, minne päin lähtisin.

Latukone ei pörräile täällä, vaan päätän itse kulkusuunnan ja matkani pituuden. Ajattelen kiertää ensin yhden peltoläntin ja tuumailla sitten, uskallanko laskea alamäen ja jatkaa matkaa joenvartta pitkin. – Kas, tuossa ovat kulkeneet filosofit Kettunen ja Jänönen! Niiden jäljet ovat rinnakkain hangella, enkä usko, että jänis on paennut repoa henki hampaissa, ei; ne ovat kävelleet akateemisen verkkaisesti ripirinnan ja rupatelleet, kenties vähän kiistelleetkin, kuten vanhat hyvät ystävät tapaavat. ”Älä hupsi, tämän asian minä muistan paremmin kuin sinä!”

* * *

Vaikka lunta on paljon, ei hanki upota suksien alla. Auon latua hitaasti lämmeten. Käsivarsien voimattomat lihakset muistuttavat sairastamisesta ja laiskanpäivistä, mutta saan tuupittua itseni pienen mäen päälle. Lasken huimapäänä rantaan saakka ja hihkun: jihuuu! Hyvin menee! Vielä vähän tasamaata jokivartta seuraten, sitten takaisin pihaan. Kun palaan lähtöpaikkaan, katson kelloa: kaksikymmentä minuuttia.

* * *

Kolmannen kierroksen puolivälissä iskee hikinen uupumus. Oikaisen suorinta tietä pihamaalle, vien sukset sauvoineen varastoon enkä jaksa sanoa niille kiitoksen sanaa. Mutta pikku nokosten jälkeen puhkun tarmoa. Niinpä alan kirjoittaa ylistääkseni umpihanki-itsenäisyyttä, valinnan vapautta ja mietiskelyrauhaa. Kuntosalin vempeleistä umpihankeen, hoi! Umpihankeen hoilaamaan omia säveliä, kun viihdemusiikin jumputus tympäisee! Umpihankeen, kun talitiainen kutsuu! Äkkiä jo, ennen kuin kevät yllättää ja umpihanget kutsutaan umpihankien taivaaseen!

Kirkkomusiikki 2011

ikuvassa adagio molto

Minulla on harvoin asiaa tiettyyn kauppakeskukseen. Sen peilit ja kristallikruunut häikäisevät silmiäni. Sen putiikkien muoti ei sovi minulle enkä minä siihen. Nyt kuitenkin pitäisi päästä sisään, mutta näyttää vaikealta: pääoven edessä velloo iso ihmisjoukko. Laulaako täällä vuoden Miss Salarakas vai valitaanko esiintyjiä ”Tule nolatuksi” -ohjelmaan? Koolla on arkisia aikuisia, kaiken ikäisiä. Ihmiset eivät näytä kiihtyneiltä. Monilla on silmät kiinni, joku huojuu kuin kaisla kesätuulessa, mutta juopuneelta ei kukaan vaikuta. Ei haise kalja eikä kannabis, kun koetan luovia ohi. Kysymykseeni: ”Anteeksi, pääsisinkö?” vastataan sihahtavin hyssyttelyin. Kaupungin hälinän rääkkäämät korvani alkavat kuulla, että täällä soi klassinen musiikki, ja nämä ihmiset ovat hiljaisia ja kiitollisia, kun heille soitetaan Vivaldin Talven Adagio molto -osaa eikä päivän listaloilotusta. Hiljaa hivuttautuen pääsen lähemmäs oviaukkoa, ja kohta olen nenätysten vartijan kanssa. Hän auttaa minut sisään ja kehottaa menemään oikopäätä sinne, minne olen menossa. Tuosta massasta ei tiedä… Joku voi olla vaarallinen, arvaamaton ainakin. Ihmiset, jotka kuuntelevat tuollaista, eivät ole ihan terveitä…kai. Hän hiplaa vuoroin pamppuaan, vuoroin puhelintaan. Kiitän ja astelen vanhojen ystävieni valokuvausliikkeeseen. Olen varannut ajan. Tarvitsen uuden in ja siihen kernaasti kuvan, jossa näyttäisin edes pikkuisen järjellisemmältä kuin siinä kymmenen vuoden takaisessa –

* * *

Nenää puuteroidessani minulle kerrotaan, minkä vuoksi ovella soi klassisen musiikin äänilevykonsertti.

– Alussa oli nuorisoa, paljon, kuvaaja aloittaa. – Sitähän tänne tahdottiin, ja sen vuoksi täällä on tarjolla kaikkea, mitä nuoriso tarvitsee. Mutta eihän niillä ressuilla ole rahaa! Ne katselivat ympärilleen, ostivat limsapullon kolmeen mieheen tai tarjoushuulirasvan, ja sitten ne istuskelivat ja odottelivat tuttujaan. Kun tuttuja tuli, meteli nousi ja aikuiset asiakkaat hermostuivat, ja sitten joku sylki lattialle ja kaikki alle kaksikymppiset kaahattiin ulos, viattomatkin, vaikka ne näyttivät kuitin huulirasvastaan. – Nykynuoriso on aikuisten mielestä ihan hirveää, niin Waltari kirjoitti 1920luvulla ja muinaiset kreikkalaiset ennen häntä, minä nyökyttelin. – Älä nyökyttele, nyt ruvetaan kuvaamaan! – Jassoo. Niin, se nuoriso? – No, sehän junttaantui ulko-oven tuntumaan. Siinä soi rokki, ja siinä ne mekastivat ja syljeskelivät, ja taas aikuiset asiakkaat hermostuivat ja valittivat, ettei niistä uskalla ohi, ja ne räkivät klimppejä rouvien turkkien helmoille. Älä irvistele kun minä kuvaan, tämä otos meni nyt pilalle! – Anteeksi. Minähän tosiaan luin siitä lehdistä! Rokin tilalla soitettiin ensin sellaista vinkunaa, jolla karkotetaan myyriä pihalta, mutta sitä pidettiin ihmisoikeusloukkauksena ja sen tilalle tuli klassinen musiikki. Ja nuoriso häipyi? – Niin teki; onhan näitä kauppoja! Nyt sisäänkäynnin tukkii klassisesta pitävä konserttiyleisö. Tämän liikekeskuksen ylin johto istuu parastaikaa kokouksessa nojaamassa päätä käsiinsä ja ähkii. Jotta mitä pitäisi tehdä ja kenen hyväksi?

* * *

Saan kuvat eteeni ja valitsen sen, jossa olen adagio molto, hyvin rauhallisesti, kuin eilen kuollut. Se on hiukan parempi vaihtoehto kuin ne muut, joissa näytän pakkohoitoon määrätyltä ja siitä itseeni ottaneelta.

Kirkkomusiikki 2010

Nörttimummonmökki

Jalmari, poikani kaveri, tuli käymään. En ollutkaan nähnyt häntä sitten viime joulun, kun hän kävi kysymässä autoa ja kuskia kuusenhakumatkalle. Jalmari ja hänen isänsä olivat näet kumauttaneet kolarin kotipihassaan, kun oli ollut liukasta ja lasit jäässä. Jalmarilta oli nyrjähtänyt ranne ja isältä jarrujalka, ja kummankin auto joutui ruttukorjaamolle. Nolo salaisuus uskottiin pojalleni, joka lähti kyytimieheksi hillitty virne naamallaan, mutta mielellään, sillä hän sanoi pitävänsä Jalmarin mummosta.

* * *

Jalmarin mummo on kahdeksankymppinen ja elämäntavoiltaan omintakeinen. Hän asuu somassa mökissä maaseudun rauhassa. Pihlaja seisoo yhdellä nurkalla, kuusimetsä toisella. Tuona aamuna piipusta nousi kotoisa savu, ja tupa tuoksui kahvilta ja rievältä. Hiukopalalta pojat lähtivät kuusenkaatoon. Puu oli katsottu ankaralla silmällä jo edellisellä käynnillä, ja se kaatui hiljaa huokaisten ja sidottiin kyytiin. Tuvassa mummo hämmenteli kattilaa. – Kyllä vanhat keksinnöt ovat mainioita; tämä puuhellakin lämmittää ja tekee ruokaa yhtaikaa! Mutta langaton laajakaistani kenkkuilee. Sen nopeus on pudonnut viikossa kolmanneksen. Keksittekös, nuoret miehet, syytä siihen? – Nuo viat ovat yleensä henkimaailman hommia, Jalmari arveli. – Muuta palvelutaloon. Siellä keskellä kylää yhteydet toimivat varmaan paremmin. Mummo pihahti ja loiskautti lientä hellalle, joka pihahti myös. – Sinne minua ei saa niin kauan kuin jaloillani pysyn! Marttaillassa Niemelän emäntä kertoi appensa valittaneen, että palvelutalon tytöt laittavat aikarajoja netinkäyttöön, patistavat leikkimään ja laulamaan ja punomaan pannunalusia kahvipusseista!

Pojat ymmärsivät näkökannan. Mummo lauhtui, kattoi pöydän ja kehotti vieraita syömään niin että napa naukuu. Siinä hän tarinoi tapahtumista ja kyseli muiden kuulumisia. Hän kertoi lähtevänsä jouluksi Jalmarin serkkujen luokse. Siellä oli tuore vauva rotinoita odottamassa. – Ensimmäinen lapsenlapsenlapseni! Täytyykin asentaa vikavirtasuojakytkimet tämän torpan sähkökeskukseen, ettei taapero saa sähköiskuja, kun tulee käymään.

* * *

Nyt kysyimme Jalmarilta, mitä nörttimummolle kuului. – Hän voi oikein hyvin ja lähetti teillekin pikkujoululahjan. Sen saa avata heti ja ottaa käyttöön. Poikani näpläsi paketin auki. Siellä oli omatekoinen pannunalunen. Kiittelimme hieman hämillisinä ja pohdimme, mitä lähettäisimme mummolle vastalahjaksi. – Liikenisikö tyhjiä kahvipusseja? Niitä kuluu, sillä nykyisin meidän mummo askartelee. Häntä alkoi kiinnostaa, miksi ikäihmisiä patistetaan pannunalusien tekoon. Hän surffasi vähän liian syvälle kädentaitosivuille, sellaista äkkiä innostuvaa ja koukkuun jäävää sorttia kun on. Kaikki saavat häneltä joululahjaksi pannunalusia, ja hyvä niin. Siten hän pääsee halvemmalla kuin viime vuonna, kun hän osti tietokonepelejä kaikille, meidän isällekin, joka ei koske tietsikkaan kuin rautakangella.

* * *

Jalmari sai pusseja, kehui kahvini ja teki lähtöä, mutta kääntyi sanomaan ovelta pojalleni:

– Ai niin, mummo käski sanoa, että jos tahdot taas laittaa hänelle joulukortin, pistä joku pahvikortti etanapostiin! Sähköposteja on kyllä kiva saada, mutta niillä on kuulemma älyttömän hankala sytyttää tulta hellaan. Jalmari meni menojaan. Pannunalunen, puhdas ja nätti kuin kiiltokuva, jäi pöydälle. Pitäköön nyt siinä paikkaa enkelikellolle ja hyasintille.

Martat 2009

Entinen piika koulutti uuden

Elämä leikkii ihmisillä. Eräältä kuusikymppiseltä Ykältä se nappasi työpaikan. Hippa! Ykän vaimo oli ajatellut jäädä osa-aikaeläkkeelle raskaasta hoitajan työstään, mutta luopui huokaisten haaveesta. Syyslomaa hän otti pitääkseen puolisolle kodinhoitokoulua. Ykä oli aina vilkuillut kauhunsekaisella viehätyksellä kotirumban kuvioita. Rouva teki vapaapäivän aamuna sekaleipätaikinan, paistoi sen noustessa marjapiirakan ja leipien paistuessa imuroi huoneet. Sitten uuniin meni lihamureke tai karjalanpaisti. Missä välissä se oli valmisteltu? Missä välissä rouva laittoi jälkiruoan ja vaihtoi lakanat? Mistä tietää, milloin pitää vaihtaa lakanat? Onko siitä säädetty asetus? – Mitä ruokahuoltoon tulee, niin opettelet keittämään tai kuolet nälkään, rouva sanoi ystävällisesti mutta lujasti. – Entinen piika sanoutuu nyt irti taloustöistä. Neuvon, kun kysyt, mutta vastuu kotitöistä siirtyy jouluun mennessä sinulle.

* * *

Ykän oppisopimuskoulutus alkoi lakananvaihdolla. – Meillä on vaaleanpunaisia, keltaisia ja vihreitä tyynyliinoja. Kun laitetaan puhtaat pussilakanat, otetaan käyttöön punaiset tyynyliinat. Ne vaihdetaan ensi lauantaina keltaisiin ja seuraavalla viikolla vihreisiin. Noudatat vain liikennevalojärjestystä. Kun joka väri on käyty läpi, on aika vaihtaa lakanat. Likaantuneet vaihdat tietysti heti. Pesukoneen täytöstä ja käytöstä entinen piika laati selvät nuotit. Ne pantiin Ykän Kodinhoito-mappiin. ”P niin kuin Pyykki – miten ja miksi ihmeessä.” Silitys ei ollut vaikeaa, koska höyryraudassa on logiikkaa. Lisäksi rouva paljasti

rohkeasti, että pikkupöksyt ja rintaliivit ovat ihan hyvät silittämättäkin. Naisilla on monenlaista salatietoa, josta miehille lohkaistaan pikkurippusia. Ykä oli ylpeä vaimostaan ja innokas oppimaan uutta.

* * * Ruoanlaitto oli helppoa ja hauskaa, kun löytyi hyvä keittokirja. Se opasti sitä mukaa kun työ edistyi. ”Tarkista ensiksi, että löydät kaiken mitä ohjeessa luetellaan – lisää nyt kananmunien sisältö taikinaan ilman kuoria – etsi patalaput, tarvitset niitä kohta” – ja niin edelleen. Ykä muisteli lukeneensa lapsena mummolassa kirjaa, jonka ohjeet alkoivat kutakuinkin näin: ”Juokse sika kiinni ja lahtaa se” tai ”Kuoritaan iso kappa manteleita.” Ykä vaivasi lihapullataikinan, kiehautti keiton pakastekalakuutioista, nuiji perunamuusin, paistoi munakkaan ja nauravat nakit sekä pannukakun (se oli oikeasti sokerikakku, josta unohtui kohotusaine, mutta hyvää se oli hillon kanssa). Hän kattoi pöydän ja iloitsi, kun rouva söi, kiitti ja röyhtäisi.

* * * Ykä yritti vilpittömästi iloita siitäkin, kun entinen piika jätti astiat ja ruoantähteet pöydälle ja vetäytyi sohvalle päivän lehden kanssa. Niinhän hän oli itsekin tehnyt silloin, kun asiat olivat toisin. Mutta, kuten sanottu, elämä leikkii ihmisillä, ja joskus se tuntuu olevan meille hyväksi.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

DB on kuollut

Suhtaudun kuulemma aika nuivasti laitteisiin, joiden tarkoitus on tehdä elämämme kiinnostavaksi ja pitää hermostomme varuillaanolon tilassa. Siksi en puhu henkensä heittäneestä kapineesta tällä kertaa pahaa, vaan laadin asiallisen muistokirjoituksen. Vainaa, josta käytän nimeä DB, asennettiin talvella 2006 minun televisiooni. Istahdin sen eteen arkivaatteissa ja tervetuloa toivottamatta. Tein korjaamattoman virheen, sillä DB ei koskaan kesyyntynyt palvelijakseni. Alusta alkaen oli selvää, että sillä oli rautainen tahto, ilkeä huumorintaju ja hirmuvalta televisionkatseluni säätelijänä.

* * *

Kun DB oikein pani parastaan, se saattoi saada minut itkemään kiukusta. Siitä oli metkaa piilottaa tekstitys, kun Fitz ratkaisi tai Tennessee Williamsin näytelmähahmot pauhasivat. Englannintaitoni ei riitä draaman seuraamiseen, joten oletan sen kannustaneen minua kielenopiskeluun. Olisinpa totellut, niin osaisin kirjoittaa juttuni oxfordiksi! Jos katselin musiikkiohjelmaa, joka ei ollut DB:n maun mukainen, se katkaisi Placido Domingolta tai Anneli Saaristolta äänijänteet kesken laulun: niuh! Tähtiparka aukoi mykkänä suutaan, ja minun piti kolauttaa jalkajakkarani nurin permannolle saadakseni selville, olinko tullut umpikuuroksi. Kun tuli elokuva Edith Piafin elämästä, katosivat sekä ääni että tekstitys. Minä anelin pala kurkussa, käsiäni väännellen: oi DB, joka paljosta päätät! Jos annat minun nauttia tämän leffan, saat levätä monta päivää! Kuuntelen uutiset radiosta ja luen kirjoja kaiket illat! DB taipui sen kerran tahtooni. Se oli jalo teko. Kuivasin silloin liikutuksen kyyneleen ja nyt toisen.

* * *

Tallennukset onnistuivat useimmiten. Elokuvista saattoi tosin puuttua Hamletin mono verran tekstiä taikka DB oli päättäväisesti lopettanut romanttisen komedian lirkutukset varttitunnin etuajassa, mutta se oli toisarvoista. Uskoin kesyttäneeni sen ainakin puolittain. Näennäisen myötäsukainen DB seurasi kuitenkin salaa seinäkalenteria. Kun lomani oli alkamassa ja olin säästänyt sitä varten joukon laatuleffoja ja monta Late Lammas – pätkää, DB teki tuhoisan itsemurhaiskun: se pyyhkäisi – niuh! – koko muistinsa tyhjäksi joutopäivieni alkaessa ja sammui sitten iäksi. Jos osaisin ladata ilmakiväärin, kävisin losauttamassa kunnialaukauksen siellä, missä sen maallinen romumaja lepää.

* * *

Viime aikoina olen katsellut uudelleen vuosien takaisia VHS-tallennuksiani. Videonauhuri toimii yksitotisesti kuin pulsaattoripesukone ja onkin yhtä aivoton laite. Siltä puuttuvat DB:n sielu, äly ja temperamentti. Vanhojen videonauhojen värimaailma on haalistunut – Paul Newmanin silmätkin tiskivedenharmaiksi – mutta tekstit, äänet ja juonet ovat kuitenkin kohdallaan. Nautin varovasti siitä, että jokin tekniikan osa-alue tottelee minua.

* * *

Avaan TV-ohjelmalehden sormien raosta kurkkien: ei suinkaan tule jotain, mikä pitäisi katsoa? Ei kai minun tarvitse lähteä digiboksikauppaan vielä tällä viikolla? Uusi laitehan voi olla käärmeenkiero ja DB:täkin ovelampi! Sivut

selattuani huojennun: ei muuta välttämättä nähtävää kuin Late Lammas sunnuntaiaamuna. Sen kahdeksanminuuttisen ajan voin käyttää talon toista TV:tä ja lauhkeaa, ihmisystävällistä digiboksia. Jälkimmäistä muistan aina tervehtiä kohteliaasti ja kiittää niiaten poistuessani. Sillä lailla sitä pysytään väleissä.

Martat 2010

Muruseni

Yksi elämäni auringoista on nuorin kummilapseni, Muru. Hän on lahjakas, sievä, hyväkäytöksinen, huumorintajuinen ja taloudellinen tyttö. Hän osaa laittaa ruokaa ja pesee ikkunani niin kirkkaiksi, etten kuuna päivänä pysty samaan. Kun Muru oli kymmenen ja minun poikani hieman vanhempi, keksimme ystäväni Stiinan kanssa, että lapsemme voisivat isoina avioitua keskenään. Olisimmehan me kaksi Suomen parhaat anopit heti minun anoppini jälkeen! – Käydään yhdessä häähattuostoksilla niin saadaan toisiinsa sointuvat värit ja mallit, minä intoilin. Stiina sanoi kuitenkin, ettei hän laita harsohökötyksiä hiuksilleen, mutta minä saisin tällätä paksuun päähäni vaikka heinähatun ja siihen koristeeksi kahvipannun kannen. Me riitelimme hatuista ja hatuttomuudesta volyymi voimistuen, kunnes lapset juoksivat paikalle ja kysyivät, mistä syystä kiljuttiin. Valitimme happamina yhteen ääneen: – No kun toi! Riidan syyn kuultuaan he katosivat vähin äänin toiseen huoneeseen pelaamaan älykkäitä pelejä. He jäivät pelkiksi serkkukavereiksi, ja anopinhatturiidat katosivat ratkaisemattomina.

* * * Yksi outo piirre Murussa on: hän ymmärtää matematiikkaa, opiskelee sitä yliopistossa ja saa kaikista tenteistä arvosanaksi TT-OP, Typerryttävän Täydellinen – Opettaja Pyörtyi. Tytön lahjakkuus kävi kouluaikana vuosi vuodelta selvemmäksi ja huipentui lukion päätteeksi pitkän matikan häikäisevään laudaturiin. Hänen perheensä ja minä loimme toisiimme synkkiä silmäyksiä. Kun lapsi ei ole tullut vanhempiinsa

eikä edes kummitätiinsä, onko kyseessä outo geneettinen sairaus vai synnytysosastolla tapahtunut vaihto? Ajattelin asiaa niin syvämietteisesti, että unohdin ottaa asetit mukaan, kun vein kahvikuppini lainaksi hänen ylioppilasjuhliinsa. (Stiina suhtautui erheeseeni pitkämielisesti joskin jaksaa muistuttaa asiasta ajoittain, yleensä silloin, kun kehun itseäni.) Lumi peitti yliopiston katot, ja syyslukukauden loppu häämötti. Muru tuli käymään meillä ja kertoi salaisuuden: häntä oli pyydetty muutaman huippuoppilaan ryhmään, josta koulittaisiin osaajia maailman suurimpiin kodinkonetehtaisiin. Suunnitteluosastot tarvitsevat matemaatikkoja, jotta pakastin sulaa, kun korjaaja on kesälomalla, ja pesukone laskee alleen, kun sadeviikon jälkeen tulee poutapäivä. Heidän lujuuslaskelmiensa ansiosta kahvinkeittimien kannut säröilevät, jos tekniikka vielä toimisikin. Heidän älynsä avulla saadaan hellanvastukset haihtumaan savuna ilmaan ja pölynimurit kuristumaan letkuunsa, tietokoneet kadottamaan järkensä, leipäkoneet polttamaan jumalanviljaa karrelle; ja tämä kaikki täsmällisesti, kun takuuaika meni umpeen eilen. Palkka tällaisesta työstä – no niin, se olisi ihan toista kuin matikanopettajalla. Hän voisi ostaa kummitädille hienon hatun joka kevääksi ja paljon uusia kahvikuppeja… – Jos siihen lähdet, minä lakkaan sanomasta sinua Muruksi ja teen kanssasi teitinkaupat, vannoin kiivastuneena; olivathan sekä jääkaappini että kahvinkeittimeni heittäneet henkensä syksyn mittaan. Muru pidätteli nauruaan. Jos hän ei liittyisi tuohon ryhmään, lainaisinko hänelle osakunnan pikkujouluun sen vuonna 1975 hankitun puolihameen, jota säilytin vintillä? Lahjoitin pois rakkaan hamoseni ja vilkutin sille haikeat jäähyväiset. Jospa kuitenkin saisin joulun jälkeen vyötäröltäni pois kolmekymmentä senttiä ja mahtuisin siihen taas? Eikö se ole pelkkää matematiikkaa?

Martat 2007

Olen kouluttanut töllöni kovalla kädellä

Minulla on uusi, erinomainen digiboksi ja mainio vanha televisio, jolle suon suuren kiitoksen. Merkistä viis, mutta alalaji on harvinainen: nöyrä, kuriin kasvatettu töllö. Kuuntelen myötätuntoisena ja nenäliinaa tarjoten, kun tutut kertovat ilkeistä vastaanottimistaan. – Ihan tylsiä ohjelmia tulee aina. Mistä se niitä löytää? – Meidän TV puskee uusintoja, kaikilta kanavilta vain uusintoja. Mitä pahaa minä olen sille tehnyt? – Mitään kivaa en ole nähnyt sitten Ruusun ajan. – Sydäntä särkee, kun ajattelen lapsuusaikaa. Televisio oli nuori ja vireä ja näytti ihania ohjelmia: Musta ori, Ritari Ivanhoe, Hanski, Me Tammelat… Nykyisin pitää olla sylkypotta TV-tuolin vieressä. – Tosi-TV-ohjelmat ovat viheliäisimpiä. Kenen niitä luullaan katsovan? – Mainoksia saa silmilleen tuutin täydeltä ja pahan mielen, kun kaikki maksaa liikaa. Lähiystäville uskallan kehua hillitysti omaa telkkariani, jonka olen läksyttänyt kovalla kädellä. Koirat ja televisiot pitää opettaa samalla periaatteella: huonosta käytöksestä ei palkita. Käännetään selkä, kunnes ne ymmärtävät olla kuten kuuluu. Ne eivät ole perheen pomoja. Niiden pitää kunnioittaa ateria- ja nukkumisaikoja ja pitää mölyt mahassa, jos niin määrätään. Entisajan loistomalleissa, kuten tuossa yhä toimivassa 90-luvun antiikkiTV:ssäni, oli nappuloita, joilla voi ohjata niiden käyttäytymistä. Sellaisia ei kai enää valmisteta? Minun töllöni on suljettu jopa neljä päivää viikossa. Se ei silti valita eikä auo väkisin itseään, kuten toisissa kodeissa kuulemma tapahtuu. Se tietää paikkansa kuin brittiläinen hovimestari.

* * *

Ai mitäkö minä teen, kun en katso televisiota? Luen. Olen tehnyt valinnan: luen. Kun haluaa lukea paljon kirjoja, pitää jättää paljon TV-ohjelmia näkemättä; kaikki huonot ja myös iso osa hyvistä. Joudun usein puolustamaan päätöstäni aivan kuin tekisin jotain keljua ja nihilististä. Onhan television katsomattomuus kansalaisvelvollisuuden väistämistä. Ei elämän pidä olla helppoa ja hauskaa, vaan otsa kurtussa pitää meidän joutohetket viettämän ja aamukahviporukan kanssa yhtä virttä veisaaman: olipa surrrkeaa ohjelmaa eilen! Kukahan sitäkin viitsi katsoa? Jos minussa pihisee elämän henki eläkkeelle päästessäni, alan ehkä sitten töllätä iltapäivästä yöhön. Silloin TV-kanavia on kuitenkin taas vain yksi kuten ennen muinoin, ja kansa on yksimielistä ja iloista sen ääressä. Ei tapella kanavista, ja lauantai-illan kruunaa Me Tammelat tai Hanski. Yhteisöllisyyttä aamukahvipöytiin saadaan kinastellessa sopuisasti, onko Heimo Lepistö yhtä kova jätkä kuin Hanski vai meneekö ohi.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Vaikeasti selitettävää

Syyspimeissä puhdetöitä kihnutellessaan vanha kansa viihdytti itseään lauleluilla, kanteleen pimputuksella ja kummitusjutuilla. Kolkoille tapauksille löytyi aina silminnäkijöitä tai niiden sukulaisten naapureita. Kun ei ollut vielä puhelinta, oli etiäinen, vieraan edellä kulkeva aineeton assistentti, joka kopisteli porstuassa: kohta tullaan, tuli hellaan, kestitystä kulkijalle! Me nykyihmiset, fiksut ja koulutetut, emme usko entisten aikojen höpinöihin. Kauhunväristyksiä saamme kylliksi lööppitelineistä ja vampyyrielokuvista. Heikkohermoisten sopii tässä vaiheessa poistua sivulta. Aion näet jatkaa kansallista syysiltaperinnettä ja kertoa kolme vaikeasti selitettävää tapausta elämäni varrelta.

* * *

Kesällä 1986 olin hoitovapaalla ja vietin lapsen kanssa aikaa vanhempieni mökillä. Kesäkuun alussa kahjo käki muutti pihakoivuumme. Käen kukunta on viehättävä luontoääni, kun se kajahtaa vienona peninkulman takaa, mutta viidentoista metrin päästä kuunneltuna se oli viedä mökin asukkailta hermot. Käki jankutti aamunkajastuksesta puoliyöhön ilman sordiinoa, vaikka viskoimme sitä kävyillä ja kivillä ja maitokannun kansilla. Se katosi vasta kun Oskari-pappa kuoli heinäkuussa. Siitä saakka olen uskonut, että pihapiiriin asettuva käki ennustaa kuolemaa, kuten vanha kansa väitti.

* * *

Nykyajan etiäiset osaavat ajaa autoa. Poikani oli lähikaupungissa varusmiespalveluksessa ja soitti tulevansa iltalomalle kuuden paikkeilla. Minä valmistelin ruoan ja istuin katselemaan talvista pimeyttä käsi poskella. Tasan kello kahdeksantoista auton valot kääntyivät kylätieltä pihatielle, ja minä nousin nostamaan piimätölkin pöytään. Sillä välin auto katosi. Valahdin veltoksi uskoessani, että hän oli ajanut tien notkossa jäiseen jokeen. Jotenkin sain saappaat jalkaan ja juoksin sydän jyskyttäen tien alkuun. Vasta sataneessa lumessa ei kuitenkaan näkynyt renkaanjälkiä. Alokas seurasi etiäistään vartin kuluttua ja ihmetteli, miksi muoripaha oli niin valjun oloinen.

* * *

Vanhin tapauksista on ajatteluttavin. Kauan sitten olin hotellissa puhelunvälittäjänä, kun Gideonit kävivät jakamassa huoneisiin uudet Raamatut. Vanhat kerättiin kaappiin läjään, ja kun ne siellä aikansa olivat olleet, otin omin lupineni yhden. Minulla ei ollut ikiomaa Raamattua, ja halusin sellaisen hyllyyni. Kun astuin kotiovesta varastettu kirja kassissani, kuulin olohuoneesta kopsahduksen. Vanhempieni vihkiraamattu oli hypännyt alas paikaltaan ja lojui nurinniskoin lattialla. Nostin sen takaisin hyllyyn kahdella sormella kuin palovammaa peläten. Seuraavana päivänä kysyin hotellinjohtajalta, mitä poistoraamatuille tehtäisiin. – Roskiin! Jos nämä asiat voidaan selittää biologian ja tekniikan totuuksin, kertokaa ihmeessä minullekin.

* * * Olen kirjoitellut tässä ypö yksinäni illan pimetessä ja soisin jonkun tulevan jo kotiin. Tulisi edes etiäinen, se eto elävä, nyt kun osaisin suhtautua lunkisti sen ilkikurisiin konsteihin.

Kirkkomusiikki 2010

Hellanne ei enää tue kahvipannuanne

Ajatelkaapa aamua, jona kahvinkeittimeenne tulisi teksti: ”Käyttämänne energia ei enää tue tätä keitinmallia.” Poljette jalkaa, mutta keksitte: keitänpä porokahvit. Mittaatte vettä mummuvainaan pannuun ja naksautatte levyn päälle. Hellaan tulee teksti: ”Lietenne on lakannut tukemasta tätä pannumallia.” Kilttikin ihminen kiroaa silloin niin että rappaukset rapisevat.

* * *

Minä kirosin, kun aloin kirjoittaa tätä edeltävää kolumnia. Olinhan lukenut, pitihän minun tietää, että tietty mahtifirma lakkaa tukemasta koneeni käyttöjärjestelmää. En kuitenkaan ottanut asiaa vakavasti. Minun on vaikea suhtautua asiallisesti tietokoneisiin, sillä ne ovat paholaisen keksintöä. Nyreyteni juontaa tekniikan alkuaikoihin, jolloin näyttöruudut sättivät opettelijaa invalidiksi. Se oli rumaa. Läppärini ei ole edes varsin vanha. Ostin sen käytettynä vuonna 2006, kun sain pestin Martat-lehden avustajaksi. Kymmenen vuoden iän ei luulisi vielä tappavan niin vanhanaikaista laitetta. Onhan meidän vintillämme vuonna 1974 hankittu Olympia-kirjoituskone, jonka arvelen olevan täydessä terässä, ehkä pientä huoltoa vailla. Pitäisikin etsiä valkoparta vanha konttorikoneteknikko, jolla on kokemusta, kansanperinnetietoa, öljykannu ja värinauhoja.

* * * Minua järkyttää tapa, jolla tuhotaan kelpo esineistöä ja pakotetaan kuluttajaraukat ostamaan tilalle ontuen toimivaa. Monet tekniset uudistukset ovat ajaneet ihmisiä köyhyyteen ja hulluuteen. Muistatteko digiboksien alkuajat päivityksineen ja muine kauheuksineen? Tai varhaisten säästölamppujen kituliaat tuikut, joiden vuoksi sanomalehti piti lukea taskulampun kanssa? Kas kun ei keksitty kertakäyttöistä lamppua: sytytä kerran, sammuta kerran ja se oli siinä! Maailman upein liikeidea onkin ollut tamponi. Sille on sentään olemassa vaihtoehtoja, mutta lehtiavustaja ei tule toimeen mustekynällä ja ruutupaperilla. Nöyrryin anomaan huonekunnalta lainaksi toimivaa konetta. Juttuni valmistui ajoissa, mutta näppäimistö oli erilainen kuin omani, ja puolet ajasta meni lyöntivirheiden korjaamiseen. Tätä kolumnia kirjoitankin taas vanhalla läppärilläni. Kun pidän sen irti tietoverkosta, sitä voi käyttää kirjoituskoneena. Naputtelu on kieltämättä kepeämpää kuin Olympian nuijiminen. Valmiin jutun kannan tikun nenässä huonekunnan paremmalle koneelle. Sieltä se singahtaa toimitukseen muutamassa sekunnissa. ”Kierrä minut, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjätä.”

Etelä-Suomen Sanomat 2014

Elämän talo

Pikku kerrostalossa – kolme kerrosta, tusina asuntoa – lähellä ydinkeskustaa asui ennen vanhaan säällisiä ihmisiä. He elivät hillitysti, tervehtivät toisiaan ja rupattelivat kuulumisista. Väitetään, että siellä asui miehiä, jotka nostivat lakkia naisväelle, mutta siitä en mene valalle. Kerron vain sen, minkä tiedän todeksi. Asukkaat pysyivät samoina pitkään, kolmekymmentäkin vuotta, kunnes tapahtui väistämätön: Astrid, 95 vuotta, sinkku, muutti taivaan kotiin. Kaksion peri veljenpojantyttärenpoika, Ernesti nimeltään. Uusi asukas toi taloon uusia tapoja. Hän osasi paiskata asunnon oven kiinni niin että se kajahti kuin tykinlaukaus ja sai porraskäytävän metallikaiteen resonoimaan ehtookellojen lailla. Kuului pamaus kun Ernesti lähti duuniin, läjäys kun hän palasi himaan, losaus kun hän lähti iltasella viihtymään ja jysäys, kun hän hoipperehti aamuyöllä takaisin. Yksi ja toinen otti varovasti asian puheeksi. Ernesti oli sanavalmis mies, jolta löytyi nokkelia vastauksia. – Hanki elämä. – Muuta korpeen josset kestä elämän ääniä. – Hanki oma elämä ettei tarvi kyylätä toisia. – Haista lätty, vanha kääpä. Puheet pidettyään Ernesti vetäytyi kotirauhaansa. Ovi sanoi aameneksi PAM. Muutamasta asunnosta muutettiinkin korpeen, ja entiset naapurit saivat kuvakortteja karhuista, susista ja korpinpojista. Joihinkin olivat eläimet raapaisseet kynnellä omat terveisensä. ”Metsänpedot ovat kivoja ihmisiä Ernestiin verrattuina” tai ”Tontti myytävänä lähikorvesta, käypä ostamassa”, oli ihmiskäsi kirjoitellut.

* * *

Jäljelle jääneet asukkaat toimivat kukin tavallaan. Jotkut hankkivat korvatulppia ja järeämpiä kuulosuojaimia. Sodan kokeneet kohauttelivat olkapäitään ja totesivat, että tässä jytinässä ei ollut sentään henki menossa. Leskirouva T. käveli kauppaan, jossa myytiin elämää, mutta pettyi todettuaan, että kyse oli tarkasti ottaen puhelinliittymästä. Onnekseen hän sai peruutusajan terveyskeskuksen psykologilta. ”Miten hankin elämän?” oli kokeneelle sielutieteilijällekin oudohko kysymys, mutta hän vastasi: – Noudattakaa mielitekojanne aivan kuten tekee hän, joka kehottaa teitä hankkimaan oman elämän. Miten yksinkertaista! Rouva T. pyysi naapuriystävät iltakahville ja ehdotti, että he kaikki alkaisivat jysäytellä oviaan. Se on nykyaikaa, se, ja ikiomaa elämää. Uusi tapa otettiin käyttöön saman tien. Tyhjät huoneistot myytiin tai vuokrattiin mainostaen, että taloyhtiössä suhtaudutaan myönteisesti elämään ja sen ääniin. Halukkaita tulijoita oli satoja.

* * *

Tiedättekö sen talon? Se näyttää nytkähtelevän kroonisen hikan kourissa, ja sen ulkoseinien rappausta paikkaillaan toukokuusta syyskuuhun. Mutta se on varmaan ihana taloa asua. Minäkin saatan mennä sen asukasjonoon, jos tulen joskus hankkineeksi ikioman elämän.

Etelä-Suomen Sanomat 2011

Ei-virtuaalista tarjoilua tontuille

Ja niin joulu taas kerran joutui lähemmäs, ja tuli aika leipoa pullat pakastimeen. Olin äreä ja varuillani, sillä aiemmasta taikinastani hiiva oli jättäytynyt vähin äänin pois. Naapurin siat olivat saaneet yllätysvälipalan. Kop kop kop! Kiihtynyt talitiainen hyppi tasajalkaa ikkunalaudalla ja nakutti ruutua. – Henkilökunta! – Mikä hätänä? – Käpytikka kiusaa! Panin jauhopussin pöydälle ja lennätin ikkunan auki. – Hus tikka metsään, tai paistetaan tikkakukko! Mittasin taas suu mytyssä jauhoja, sokeria, kardemummaa ja muuta hyvää, hiivaakin. Kun pullat olivat paistuneet ja ilta hämyyntyi, ikkunalta kuului uusi koputus. – Jo nyt on juupeli. Minä järjestän sille käpykorpille lähestymiskiellon. Lintulauta oli tyhjä. Sen sijaan ikkunan alla lymyili kaksi tonttua, joista vanhempi nosti hiippalakkiaan ja nuorempi pokkasi niin, että otsa kolahti polviin – Illansuuta, rouva! Mahdatteko muistaa minut vuoden takaa? Saanko taas poiketa tupaan? Mukana on oppipoika, jota koulutan.

* * *

Kurkistelijatontuilla oli vakavaa asiaa. Kuuma mehua hörppiessään he laukoivat ei-jouluisia sanoja. Henkilörekisterilaki… Tietosuojamääräykset… Sisäministeriön lähettämä varoituskirjelmä… – Ja kontiaisen kakkaa, minä kiivastuin. – Eivät tietosuojalait voi koskea Korvatunturin väkeä! – Kiitämme arvokkaasta mielipiteestänne, sanoi oppipoikatonttu ja kirjasi muistiin. – Ehkäpä tuo Joulupukin kansliaan tullut sisäministeriön ohje kirjataan kadonneeksi. Saisinko vähän lisää mehua? Kaadoin sitä kahteen mukiin ja nostin leivinliinan alta lämpimäisiä. Söin itsekin yhden odotellessani, että tontut puhuisivat loput asiansa. – Tämä nuorukainen tässä, narisi ikätonttu tökkäisten toverin olkapäätä, – hän opiskeli kymmenen vuotta kurkistelun teoriaa, ennen kuin pääsi kenttätyöhön. Nyt hän esittää minulle hankalia kysymyksiä. Toivon saavani apua, rouva. Tämä pulla on sitten hyvää! Kehtaisinko pyytää kolmannen? Toin lisää syötävää pöytään ja käskin nuorukaisen kysellä pois. – No, jos henkilö A:lla on 760 kaveria Facebookissa ja henkilö Y:llä ei profiilia lainkaan, mutta sen sijaan kaksi ystävää ei-virtuaalitodellisuudessa, kumpi on kiltimpi ihminen? – Se, joka leipoo ei-virtuaalista pullaa muille. Tietysti. Vanha tonttu iski minulle silmää ja mietti ääneen: – Kumma muuten, miten pullansyönti käy kolottamaan kahvihammasta. Kahvia keitellessäni oppipoika lateli minulle lisää outoja kysymyksiä. Selvitin ne marttajärjellä ja kun kaadoin kahvia kuppeihin, nuorukainen lopetti eikiinnostavat puheet tonttukäyttöön soveltuvista älypuhelimista ja Joulupukin pergamenttikirjojen muuntamisesta excel-tiedostoiksi.

* * * Kun kurkistelijat olivat lähteneet, pakkasin pakastimeen vähät vehnäset, jotka

olivat jääneet jäljelle. Sitten ahkera minä ja laiskanpulskea minä painivat kotvasen tuvan räsymatolla. Ahkera voitti, ja panin alulle uuden pullataikinan. Tietysti muistin hiivan. Kaikkea kyselettekin.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Hilppahippaa maailmalla

Kahvintuskaa Italiassa. – Kiusaaja! – Maantienojan löytötavara koituu kalliiksi. – Köröttelen aasinrattailla, ja vaeltava juutalainen on huomaavainen. – Oikeassa olemisen harvinainen onni. – Kurkistanpa tulevaisuuteen.

Via Cantore

Sade alkoi, kun Maria ja minä olimme iltakävelyllä. Se ei ollut sitä pientä, hellää vihmomista, jonka olimme jättäneet jälkeemme koti-Suomeen, vaan taivaalta roimi niin että ikkunat helisivät, linnut korskuivat saatuaan vettä henkeensä ja kadut toivat mieleen Venetsian. – Onneksi ollaan isoja ihmisiä, minä puuskutin, kun palasimme hotellin suojiin. – Hentoiset flikat holahtavat näissä hornankoskissa katuviemäriin. Vaihdoimme kuivaa ja mukavaa yllemme, etsimme lukulasit ja syvennyimme vähäksi aikaa kirjoihimme. Haukottelimme vuorotellen, kunnes sammutimme valot kello 21.20 ja sovimme, että tästä ei sitten kerrota kotona –

* * *

Myrskyisän yön jälkeen aurinko helotti täynnä itsetyytyväisyyttä. Sekin oli levännyt hyvin. Maria ja minä nousimme jalkeille kohta kuuden jälkeen. Nuuhkimme aamutuulta parvekkeella ja kiirehdimme ulos. Jakeluautot ja kolmipyörämopot pärisivät kaduilla. Vehnäleipä tuoksahti leipomon ovella. Kalastajaveneet puksuttelivat ulapalla. Hengitimme ahneesti viileä raikkautta ja säälimme niitä matkustavaisia, jotka käyvät yöunilleen aamuneljältä ja nukkuvat tämän onnen ohi. Liikkeellä oli monenlaista paikallisväestöä, mutta kahvilanpitäjät taisivat vetää vielä sikeitä. Aallonmurtajan tuntumassa oli pari pikkubaaria, molemmat suljettuja. Hiekkarannalla juoksi kuntoilijoita, mutta virvoketiskit olivat autioita. Hotellien varjostamaa rantakatua elävöitti vain jokunen koirantaluttaja. Mitä useamman lukitun Caféoven takana kävimme voivottelemassa, sitä ankarammin alkoi kahvintuska kolottaa. Hotelliaamiainen alkaisi kahdeksalta, ja kello oli vasta vähän yli seitsemän.

– No? Maria kysyi seuraavassa risteyksessä. Valitsin suunnan, joka vei keskikaupungille. Jossainhan paikallinen kansa nauttii cappuccinonsa! Parin korttelin päässä oli tienviitta: Via Cantore. – Tuonne päin, minä sanoin. – Kanttorinkatu vie oikeaan suuntaan. – Ihanko varmasti? – Juu-u, selvähän se. Minä tunnen lukkarinrakkautta kanttoreita kohtaan. Maria tiesi vanhana ystävänä, milloin kanssani ei kannata kinata. Hän sanoi ”hoh hoijaa”, mutta seurasi kuitenkin. Via Cantore oli lyhyt kujanpätkä, jonka pienet pihat kilpailivat värikkyydessä ja oleantereiden tuuheudessa. Se vei meidät leveämmälle kadulle, ja eikös vain edessä jo näkynyt korituoleja ja pöytiä, raidallinen markiisi ja kahvimainos! En ole koskaan, en missään saanut niin herkullista cappuccinoa. Tämä oli suosittu kahvila, jossa piipahteli vanhoja rouvia sylikoirineen, nopealiikkeisiä nuoria aikuisia, poliiseja ja roskakuskeja. Lasivitriinissä hymyilivät sokerileipurin ihanuudet, mutta me käänsimme niille selkämme ja ällistelimme tasa-arvoista huolettomuutta, jolla jätekuormuri ja poliisiauto oli pysäköity risteystä tukkimaan. Kun torvet alkoivat soida kadulla, miehet tyhjensivät kuppinsa, pudottivat eurot tiskille ja ajoivat tiehensä.

* * *

Paluumatkalla huomasin, että Via Cantorella mainostettiin vuokrattavaa huonetta. – Onkohan se kanttorilan vintillä? Osaisinpa italiaa niin kysyisin ja tinkisin. – Parempi ettet osaa, Maria sanoi ja kiristi vauhtia. Aamiaispöytä odotti, ja edessä oli kuusi lomapäivää ilman pölynimuria ja tiskiharjaa, töitä ja tulosvastuuta. Jos joku kanttorin näköinen herra olisi astunut parahiksi pihaltaan

kadulle, olisin halannut häntä ja toivottanut hyvää huomenta, kaunista päivää ja ihmeenihanaa loppuelämää.

Kirkkomusiikki 2009

Äitivainaan pesuaineet

Merja on siivooja ja ilahtui tavatessaan sinkkunetissä miehen, jota ammatti ei haitannut. Lomat sovitettiin yhteen, ja Merja kutsuttiin huvilalle. Mies kertoi reilusti, että äidin kuoltua siellä ei ollut juuri käyty. Hän itse oli viihtynyt paremmin Lapissa kalastellen. Koko paikka olikin kauttaaltaan röhnän peitossa. Meni tunteja, ennen kuin keittiössä sieti ruveta syömään. Saunaan kurkistettuaan Merja sulki silmänsä ja nosti kädet ohimoille.

* * *

Aamulla mies saneli ohjeet. Huoneet ja sauna oli siivottava, keittiökaapit tyhjennettävä ja hyllyt pestävä. Vuodevaatteet tuulettumaan, kaikki huonekalut kuurataan. Jääkaappi desinfioitava. Imuri on tuossa – oho, onpas hämähäkinseittiä! – ja eikös ole helppo siivota, kun täällä on sähkö ja vesijohto! Merja pani hikinauhan otsalle ja aloitti totisena työn. Mies häipyi omiin puuhiinsa. Piti katsoa, oliko vene kunnossa ja kun oli, piti soutaa vastarannan kaislikkoon narraamaan ahvenia. Ei niitä tullut, vaikka mies onki kolme päivää aamusta iltaan. Eväät alkoivat käydä vähiin. – Sinulla on hennoksi tytöksi kelpo ruokahalu, mies huomautti, kun piika otti lisää säilykelihaa ja pikamuusia. Merjan ilme sai hänet pehmentämään asiaa: – Syö vain, kulta, että jaksat. Kovastihan sinä teet työtäkin. Kun saat ikkunat pestyä, jotain pitäisi tehdä tälle lattialle. Lakattua mäntylautaa, katsos, kallis aikanaan, mutta ollut huonolla hoidolla. Sen huomasi. Näkyvissä oli sinappia, likööritahroja, laaja hyönteisten kalmisto, roskaa, mutaa, sammakon räpylä ja paljon sellaista, josta olisi ottanut selvän vain

laboratorioanalyytikko. Mies päätti lähteä ruoanostoreissulle. Halusiko Merja jotain erityistä? Mansikoita, konvehteja, kermalikööriä? – Pesuaineet alkavat olla vähissä. – Äitivainaalta jäi jotain hyviä aineita saunan kaappiin. Käytä niitä säästelemättä! Mies hymyili ja lähti. Kaipaamaan jäivät rasvainen lautanen, piimäinen lasi ja nääntyvä naisihminen, jonka piti olla lomalla.

* * *

Ajelin Sysmän kirjakyläpäiviltä kotikontuja kohti ja poimin Merjan kyytiini pysäkiltä, jolla hän seisoi kasseineen peukalo pystyssä. Matkalla Lahteen hän ehti puhua paljon. – Muistatko kuurauspulverin, jolla äitivainaat siivosivat? Käytin lattiaan paljon sitä, vähän vettä, mutta juuriharjaa koko vihani voimalla. Tuhrut lähtivät, ja niin lähti lakkauskin ja viimeksi minä. Siellä herra nyt istuu ja ihmettelee tilataidetta kermaliköörinsä kanssa. On kuin harvalla sudilla ja vehnäjauhovellillä olisi maalailtu lattiaan kiemuroita! Jukravita, minä olen aina ollut ylpeä ammatistani, mutta jos vielä joskus jahtaan miehiä netistä, kehun kyllä olevani työtön, rahaton, uusavuton ja saamaton! Merja jäi kyydistä matkatoimiston luona ja i kyselemään äkkilähtöä etelään. Minä menin pesemään kotisaunan iloiten siitä, että se sujui ilman kuurauspulveria ja vähän siitäkin, etten ole kenenkään äitivainaa.

Etelä-Suomen Sanomat 2012

Yö kiusaajan kanssa

Ystävien yhteenliittymä toi minulle lahjan, koska täyttäisin viiden vuoden kuluttua kuusikymmentä. En revennyt riemusta; koreasta paperista paljastui pakkaus, jossa luki Elvis-käkikello. Olin nähnyt mainoksen. Kello soitti tunnin välein Elvis-vainaata. Avasin laatikon kannen ja nostin huojentuneena esiin paketin pyykkipulveria sekä kylpylän lahjakortin. Naurettiin ja halattiin.

* * *

Varasin kylpylästä naispaikan kahden hengen huoneeseen On hyvä solmia uusia tuttavuuksia siltä varalta, että vanhat kaverit kajahtavat oikeasti jonakin päivänä. Huonetoverini oli vähäpuheinen. Kuljimme päivän omia teitämme, mutta kun illalla pöyhimme tyynyjä, hän puuskahti yllättäen: – Minä olen työpaikkakiusaaja. – Minä olen kohtalainen kuuntelija. Hän oli seurakuntapastori. Työyhteisö oli sopuisa, kunnes yksi joukosta sai kutsumuksen lähetystyöhön. Kolmen vuoden sijaisuuteen tuli Kiusattu. – Hän tuli ilomielin meille, koska häntä oli kiusattu vanhassa paikassa. Ensi työpäivänään hän pani taulut uuteen järjestykseen yhteisissä tiloissa, ilmoitti pitävänsä lomansa heinäkuussa – hän oli jo varannut matkan, siitä ei keskusteltu – kolaroi ruumisauton kanssa ja moitti kirkkoherran parran mallia. – Kiusattu puhui paljon ja teki vikkelästi vahinkoja, mutta työnteko kävi kankeammin. Kopiolaitos sakotti, kun aineisto ei mennyt ajoissa; hän tuli myöhässä ja viskasi autonsa aina niin ettei diakonissa päässyt lämpötolpalleen. Päivän edetessä hänen aikataulunsa harsuuntui yhä pahemmin. Hän myöhästeli asiakastapaamisista ja palavereista. Kahvitauot eivät riittäneet Kiusatulle, kun

päätä jomotti ja piti hakea kupillinen! Oi, sitten meni sydänrytmi sekaisin ja piti levätä! Hän oli mestari tekaisemaan tikuista asioita ja asioista tikkusia, kulki puoli päivää etsimässä eilen kadottamaansa kampaa, muttei jaksanut syventyä kymmeneksi minuutiksi kuuntelemaan, kun postituskoneen käyttöä näytettiin. Jonkun piti tämän tästä jättää oma työnsä ja tehdä jotain hänen puolestaan. Kiusaaja hymyili vinosti ja kysyi, vieläkö jaksoin olla kuuntelijana. Teki niin hyvää puhua vieraalle ihmiselle, joka ei tuntenut ketään osapuolista. Minä lupasin jaksaa. Eivät nämä asiat niin outoja ole itsellenikään, kolmekymmentä vuotta työtä tehneelle. – Minusta tuli parissa viikossa työpaikkakiusaaja. Minä uskalsin olla se, joka sanoi auki jätetystä kassakaapista, hoitamattomasta tilavarauksesta, surevan asiakkaan saamasta nauruntirskahduksesta, pysäköinnistä, hutiloinnista, yksityislääkärin myöntämistä vapaapäivistä, neljän tunnin kateissa olosta kesken päivän, lyöntivirheistä kastettujen nimilistalla, hautajaisajankohdan vuotamisesta ei-kutsutuille ja Jumala tietää mistä kaikesta muusta, minun muistini ei riitä, hän voihkaisi ja painoi kädet silmilleen.

* * * Valvoimme pitkälle yöhön, hän ehkä aamuun asti. Lähtökahvilla hän sanoi päättäneensä jäädä työhönsä. Edessä oli kolmen vuoden kiirastuli, josta osa tulisi kulumaan loputtomiin kuulusteluihin, selvityksenantoihin ja työsuojeluistuntoihin. Se kaikki olisi poissa seurakuntatyöstä. Lehdistökin voisi kiinnostua. Herran huoneissa kiusataan, selvähän se! Erkanimme teillemme lionneina ja hyvin syöneinä, hierottuina, hoidetuin jaloin. Emme vaihtaneet puhelinnumeroita enkä tullut tietämään hänen kotipaikkaansa, mutta ajattelen häntä usein enkä kadehdi. Riittäisikö minulla voima ja rohkeus elää kiusaajan osassa?

Kirkkomusiikki 2011

Leopardin pilkut

Muuan hylätty, huonosti kohdeltu huivi päätyi haltuuni haisevana myttynä maantien ojasta. Olin lähtenyt sunnuntain aamukävelylle ison tien pientareelle, jolle kulkijan ei ole viisasta uskaltautua arkipäivänä. Nyt liikenne oli hiljaista, aurinko keväisen kirkas, aamukahvin keitto onnistunut parahultaisesti eikä sanomalehden kuolinilmoituksissa ollut ikätovereitani. Kävelin ilman kiirettä ja askelmittaria, joten silmään ehti osua rikkaruohikon keskeltä kullankirjava leopardikuvioinen huivi. Kapusin muutaman vaarallisen metrin jyrkkää alamäkeä ja sain siitä kiinni. Nuuhkaisin: kumma haju, yhhyh! Nenään tussahti kimppu kaikkia tuntemiani ja kuvittelemiani maailmanmerkkejä Shalimarista Opiumin kautta Punaiseen Moskovaan. Huivi näytti ehjältä ja koti-ikävöivältä. Mitäpäs jos sen ottaisi ja pesaisisi? Pidän huiveista ja minulla on niitä paljon, mutta tällaista ei vielä ollut.

* * *

Palasin kotiin roikottaen löytöäni kahdella sormella. Mielikuvitus kehräilee kertomusta. Mies ja nainen ovat nelissäkymmenissä, äkkivarakkaita uraihmisiä, upouusi auto hyrrää alla. Nainen hyräilee, mutta mies on pahalla päällä. On lauantai-ilta, ollaan taas menossa matkoille maailmalle, vaikka mies haluaisi muhia kotona selaamassa urheilukanavia. – Toi sun huivisiko täällä löyhkää? Eikö sitä voisi joskus pestä? Haju tarttuu verhoiluun ennen kuin tätä koslaa on edes maksettu! Naisen hyräily katkeaa. – Siis oonks mä joku martta vai? Minähän en nyrkkipyykille rupea. Tästä rätistä

pääsee näin! Nainen tempaisee vaatekappaleen kaulastaan ja painaa ikkunavimpainta. Huivi lehahtaa lentoon. – Hullu, jupisee mies. – Tollo, sähähtää nainen. Vietetään parisuhdemökötystä, kunnes lopulta tehdään se kauan suunniteltu viikonloppumatka Pariisiin. Nainen saa himoitsemansa Hermés-huivin. Se onkin katukauppiaalla yllättävän paljon edullisempi kuin muotitalon boutiquessa.

* * *

Minä uskoin löytötavarani aidoksi polyesteriksi, viskasin sumeilematta koneeseen hienopyykin sekaan ja kuivatin kevättuulessa. Siitä tuli raikas, silkkimäinen ja silittämättä sileä. Taittelin sen hellästi huivilaatikkoon ja unohdin kesän ajaksi. Syksyllä luin muotisivuilta, että eläinkuosit olivat nousemassa huipputrendikkäiksi. Jossain Pariisin Hiltonissa oli kuulemma jo nähty sellainen mekko. Kiiruhdin aarrearkulleni ja pengoin leopardin pilkut päivänvaloon. Päässäni soi Taljanka-yhtyeen vanha laulu vähän muunnellen: ”Kätke lahjaani ee-en, harteillein kiedon see-en, kerro en silti vain että sen ojasta hain…”

* * *

Anoppi huomasi muotihuivini, mutta minä vähättelin: ”Ei se paljoa maksanut.” Hän näytti tyytyväiseltä ja hypisteli kangasta myöntäen sen tyylikkääksi. Vähäinen valhe alkoi painaa harteitani ja tunnustin, ettei se maksanut yhtään mitään.

En piitannut mainita sen parfyymipullon hintaa, jonka jouduin huivilleni ostamaan. Se näet vaati sitä väittäen, että ilman laatutuoksua se tunsi olonsa köyhäksi ja alastomaksi ja todella huonosti pukevaksi. Ja minä uskoin, helläsydäminen hupakko.

Martat 2007

Hilppahippaa

Kotikontujeni H-supermarket (nimi muutettu) kuolla nyykähti joulun alla. Myymälän viimeisinä elinviikkoina hamstrasin sieltä Hilppa-tuotteita (nimi muutettu), joihin olin tottunut ja mieltynyt. Eiväthän ne kauaa riittäneet, ja kun sydäntalvella jouduin tappamaan aikaa vieraassa kaupungissa, menin huinailemaan sen suureen H-Hypermarketiin. Olipa tavaraa ja välimatkat pitkiä! Ilmankos kotikauppani menehtyikin, sieltä kun löysi kaiken tarvitsemansa kolmessa minuutissa. Sen leipähyllyt eivät ryömineet yöllä uuteen paikkaan, ja nakit olivat aina hedelmätiskin ja maitokaapin puolimatkassa. Aina.

* * *

Nyt kaipasin myymäläetsivää etsiskelemään ostettavaa. Ohoi, tiskiainetta näkyvissä! Sitä tarvitaan! Pullot loistivat kuin lakaisukoneen keltavilkut. Ne oli sijoitettu hyvin korkealle, pois lasten ja lyhytkasvuisten ulottuvilta. Minä olin vaaksan verran alimittainen. Kurkin jakkaraa tai kilttiä voimamiestä, joka nostaisi minut sijaani ylemmäs. Kumpaakaan ei koskaan näe, kun tarvitsee. Löysin sentään mattopiiskan, jota käytin kädenjatkeena. Husiessani pudotin yhden Hilppa-pullon ja sitä nostaessani havaitsin, että alimmalla hyllyllä oli rivistö samaa ainetta. Asiassa piili varmaan jokin elämänkatsomuksellinen opetus, mutten jäänyt sitä miettimään. Juku, että se kauppa oli iso! Ensin tuli kuuma (”muodikkaat kevätkuteet meillä jo nyt”), sitten jano (”kuppilassamme virkistäviä tarjouksia”), sitten pieni epätoivo (”suklaata suruun, apetta ahdistukseen, kaljaa ketutukseen!”) Jalkoja alkoi jo väsyttää (”vaelluskengät huippuhintaan!”) En halunnut tärvätä rahojani huippuhintoihin, vaan päätin odottaa, että hinta laskee huippuedulliseksi.

* * *

Elintarvikeosastolle osuttuani luin hyllyjen päädyistä selviä suomenkielisiä tekstejä ja rauhoituin. Eihän täällä ole umpikujia, ei suonsilmäkkeitä eikä sudenkuoppia. Mietin huonekuntani tarpeita ja löysin joitakin Hilppoja ilman vaivaa. Tee oli teehyllyllä ja makeutusaine sokerihyllyllä – oivallista, loogista! Sitten törmäsin kärryni kanssa pulmaan: ovatko tomaattisosetuubit ja kasvisliemikuutiot säilykkeitä, mausteita vai jotain muuta? Kivikunta, kasvikunta vai eläinkunta? Henkilökunta ainakin näytti kaikonneen maanalaisiin katakombeihin. Eläinruoat! naukui muuan hyllyreklaami. Jospa tomaattimössö onkin eksoottisen kotikäärmeen ruokaa? Kurkkasin. Ei tainnut olla. Säilytin askellukseni vakaana ja ilmeeni huolettomana. Kyllähän minä nyt kaua osaan käydä, hyvä tavaton sittenkin. Törmäsin viimein sattumalta kasvisliemikuutioihin. Ne olivat texmex-hyllyssä. Olkoon niin, minähän olen maalta enkä ymmärrä asioita. Sen sijaan tomaattisosetuubit leikkivät kanssani hilppahippaa ja voittivat: en löytänyt niitä. Minä taas voitin siinä, etten mennyt Jotain On Vielä Ostettava -paniikkiin ja ostanut käkikelloa tai elefanttikuvioista korsettia. Ehkä sitten ensi kerralla.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Aasinrattailta vaeltavan juutalaisen luo

Aasi ja lippalakkipäinen kuski huusivat toisilleen hävyttömyyksiä. Viimein aasi alistui, mutta jupisi uhkauksen: – Vartoos, jätkä, kun päästään tuuliselle suoralle niin mä näytän sulle mistä aasi pissii! Minä istuin toisen aasin rattailla nauramassa. Matkaystäväni Maria räpsäytti valokuvan, vaikka kieltelin. Muistettaisiinhan tämä ilman dokumenttejakin. En ollut ennen kuvitellut meneväni aasin kyytiin, mutta tämän pienen, valoa hohtavan andalusialaiskylän touhukas merituuli tuuppi ajatuskoneistoani uusiin asentoihin. Kerran elämässä! Kun palasimme kylästä kaupunkiin, oli nälkä. Annoksia odotellessamme ohi kulki kolme nuorta suomalaistyttöä hulmuavissa mekoissa. He huojahtelivat ensimmäisissä korkokengissään kuin kamelit koillistuulessa ja kikattivat elämäniloaan. – Täällön ihanaa! Minne mentäis tänään bailaan? Kuulun niihin ihmisiin, jotka kilauttavat euron kerrallaan säästöpossuun pitkin vuotta. Juon kraanavettä janooni, en polta sikareja, käytän rahapeleihin vain yhden euron viikossa ja sallin kavereiden pilkata vanhanaikaisia vaatteitani. Kaiken kestän, kaiken kärsin ja haen kaalinpäät viiden kilometrin päästä halvemmalla, kunhan vain pääsen välillä sinne, missä jakaranda kukkii ja Välimeri tuoksuu eikä minun tarvitse vastata yhteenkään soivaan puhelimeen. En käy matkoilla bailatakseni. Se ikä oli neljäkymmentä vuotta sitten, kun pääsin ensi kertaa Espanjaan ja sain sammumattoman matkakuumetartunnan. En karkaa maailmalle senkään vuoksi, etteikö Suomen alkukesä olisi kaunis. Päinvastoin, viikon poissaolon jälkeen kotitanhuat ovat aina sydäntä särkevän ihanassa tilassa. Sireenit ovat tuoksuvimmillaan, kulleroiden pienet auringot valaisevat ojanvarret eikä iso aurinko pudota molskahda taivaalta alas ykskaks

varottamatta. Kotiinpaluun jälkeisinä päivinä kotiseuturakkaus vahvistuu. Lehtokerttu lörpöttelee paikallisista tapahtumista ja räkätinpoikaset hyppelehtivät kuin vieterilelut. Muuan nimetön lintu sentään nuhtelee ”hyi, hyi!”, mutta solvaa se minua samoin sanoin silloinkin, kun lähden arkena aamukuudelta hakemaan lehteä tienposkesta. Viikon päästä jo mietin, miksi yleensä pitää lähteä syömään espanjalaista lötsähtelevää paahtovanukasta, kun oman pihan raparperinvarsista syntyy taivaallinen piirakka vähäisilläkin keittiötaidoilla.

* * *

Vaeltava juutalainen, nykyisin vihreä ja virkeä, haluaa vetää ajatukseni pois palmupuista. Kun silmäilen viikon Etlareita, se pruiskauttaa hyppysellisen siemeniä pitkin tuvan pöytää ja Näppispalstaa. Yksi nokare napsahtaa silmälasinlinssiinkin. Minä kiitän osakseni tulleesta huomaavaisuudesta, sillä kasvi on mököttänyt ja ylenkatsonut minua viimeisen vuoden päivät. Hyvä on koira kuoltuaan, mainio emäntä matkalta tultuaan, se kehuu. Kelpaa vinoilla, kun ei ole aasia, jolle sen syöttäisin.

Etelä-Suomen Sanomat 2013

Pyöräilyni lyhyehkö ja surullinen historia

Kaikki osaavat paitsi minä. Kyräilen kademielin, kun naapurin pikkutyttö opettelee ajamaan ilman apupyöriä ja kuntoilijat kiitävät maantienlaitaa viisikymmenvaihteisillaan. Emännätkin hurruuttelevat marttailtaan hameverkkoisilla ikikestävillään. Huonekuntani fillaroi usein aivan lystikseen, mikä on minusta tosi outoa. Jään katsomaan ikkunasta heidän peräänsä ja aprikoin, mahtavatko he salaa harrastaa myös pukkihyppelyä hydraulihalkaisijan päällä. Tiedänhän minä, että pyöräily on ekologista, halpaa ja terveellistä. Maisemia näkee kivasti, ja kun tulee hiki, voi pulahtaa sammakkolampeen pyöränsä kanssa tai ilman. Niiaan suurkiitoksen Pyrkijöille ja muille antiikin munamankeleille. Ne pelastivat kansat sisäsiittoisuudelta, kun puolisot voitiin etsiä oman kylän ulkopuolelta. Silti en ymmärrä niitä laitteina ja ollakseni rehellinen: pelkään niitä. Kävelen ilomielin alle neljän kilometrin matkat. Sitä pidempiä taipaleita varten on potkukelkkoja ja Z-junia. Lapsena en pyytänyt omaa pyörää enkä opetellut ajamaan, vaikka äidin naistenpyörä haukotteli usein joutilaana liiterissä. Kuudentoista ikävuoden korvilla päätin, että olen melkein aikuinen, ja aikuisen on opittava myös hankalia asioita. Meillä oli silloin ruohonvihreä Jopo. Mittailin sitä itseäni vasten ja totesin, että hirveän korkealta en kaatuisi maan tomuun.

* * *

Ja minä tyttö kaaduin. Nousin, huojuin, rääkäisin, kaaduin, nousin ja huojuin

kotikerrostaloni pihalla, ja katselijoita riitti. Harva kehtasi tulla viereen nauramaan, mutta läskisiä ikkunaverhoja riitti joka kerrokseen ja näkijöitä jokaiselle katkeralle tappiolleni. Välillä kävin kotona niiskuttamassa ja laastaroimassa nirhautumia, mutta palasin taas ratsulleni. Tunsin olevani simpanssi kirahvin selässä ilman simpanssin tasapainoaistia. Yhtenä kauniina kesäiltana, kyynärpäät ruvella ja housunpolvet repaleisina, viuhdoin kaatumatta hurjan matkan Annikintieltä Saunatien ja Ilmarisentien kautta takaisin kotipihaan. Puristin rystyset natisten ohjaustankoa ja pelkäsin sydän läpättäen asvaltinhalkeamia ja koirantaluttajia. Vuosia myöhemmin yritin jatkaa opettelua mökkitiellä. Siellä oli vähän liikennettä, mutta sitä hirveämpiä vaaroja. Mitä jos kyykäärme takertuu pinnoihin ja sinkoutuu silmilleni? Kun paarma istui naamalleni ja alkoi pureskella poskeani, kykenin vain hätäisiin rauhanneuvotteluihin. – Lennä pois, luojanluoma, tai minä kaadun ja kuolen! Nykyisin minun on vaikea muistaa, että olen joskus tosissani yrittänyt. Olenhan oppinut paljon muuta tähdellisempää, kuten villasukan kaksinkertaisen kantapään. Pullanikin onnistuvat, jollei hiiva mene piiloon jauhopussin taakse. Elämänkatsomuksessani on pysyvä pykälä: nainen ilman polkupyörää on kuin kala ilman käytettyä autoa.

Etelä-Suomen Sanomat 2014

Juhannus ja oikeassa olemisen onni

Moninaisiin juhannuksiin minua on elämäni mittaan vedetty ja tuupittu. Lapsena vietin ne papan mökillä, ja se sopi, kun en muusta tiennyt. Isompana minut shanghaijattiin sille saaripahaiselle. Päiväkirjassani on töykeitä arvioita: ” – ja elämä on autiota ja tyhjää – ” Vuonna 1975 olin työssä Seurahuoneella. Juhannuksena hoidin tyhjän hotellin vastaanottoa hissipojan kanssa. Vuoron alussa seisoimme asennossa kuin lapsenkasvoiset vänrikit peläten ja toivoen, että tapahtuisi jotain. Vähät kadulla kulkijat horjuivat kuitenkin ohi. Kerran olin Italiassa. Skandinaaveja varten oli pystytetty salko, jonka ympärillä ruotsalaiset menivät järjiltään, karjuivat hejjaasvärjeä ja kompastelivat hapansilakkaeväisiinsä. Tulivat nekin ajat, jolloin palasin papan mökille. Suvun taaperot kiersivät kokkoa riemusta kiekuen ja nenä noessa. Jollei ilma olisi ollut sakeana hyttysiä ja maaperä kuhissut kyitä, pitäisin niitä juhannuksia elämäni parhaimpina.

* * *

Pari vuotta sitten palasin Välimeren maisemista juhannuksen aatonaattona. Keräsin viikon varrella tulleet sanoma- ja akkainlehdet laiskanlinnani viereen ja aloin silmäillä, miten Suomessa oli elelty. Holtittomuutta ja huonoa käytöstä tulvi joka sivulta! Jollei ollut kaahattu kännissä mäntyä päin, oli amatöörinyrkkeilty kapakan ovella. TV:stä tutut olivat rähjänneet torilla ja missit hyljänneet ylkänsä. Karhu oli toimittanut lämpöisenä höyryävän tervehdyksen ihmisten porraspieleen. Juna oli myöhästynyt, bussi lähtenyt etuajassa, mies tippunut rappusilta, toinen polttanut päänsä.

Kaikenlaista kamalaa oli tapahtunut ja kamalinta oli, että niistä kerrottiin kokemattomien kesätoimittajien takeltelevalla äidinkielellä.

* * *

Kun muu Suomi avasi taskulämpimät viljaviinapullonsa, minä avasin Setälän, Niemisen ja Ojajärven Suomen kielen oppikirjan ja piehtaroin oikeassa olemisen ihanuudessa. Pilkkusääntöjen sivuilla oikein maiskuttelin. Lauseenvastiketta ei koskaan eroteta pilkulla päälauseesta! Päälauseita ei eroteta toisistaan pilkulla, jos niillä on yhteinen lauseenjäsen ja niitä samalla yhdistää tietty konjuktio! Nannaa! Sikasiistiä! Kesken riemuni säikähdin tätä maailmaa, joka viis veisaa siitä, että oikeakielisyys auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Pilkun paikalla selviää, katsokaas, murhaajakin. ”Rouva R. näki, että vieras mies tuli pihaan ja kuristi lehdenjakajan.” ”Rouva R. näki, että vieras mies tuli pihaan, ja kuristi lehdenjakajan.” Jos juhannuksena näen tällaisen tapauksen ja minua siitä kuulustellaan, en kaipaa apuun juristia vaan poliisin, joka hallitsee oikeinkirjoituksen. Komisario Palmu -kirjojen tuomari Virtaa voisi ajatella. Voi, nyt lipsahti fiktion puolelle tämä vakavahenkinen kolumnini.

Etelä-Suomen Sanomat 2014

Rotinat Peipolle eli matka tulevaisuuteen

Oli äitienpäivä ja poikani kymmenvuotias. Kun asettelin hänen tuomiaan valkovuokkoja maljakkoon, hän katseli minua käsi poskella ja mietti ääneen: – Minkähänlaista on sitten, kun minä olen yhtä vanha kuin sinä nyt? Minä aloin kuvitella.

* * *

Äitienpäivänä vuonna 2025 minä ja mieheni pysäköimme pokun eli poljettavan kulkuneuvon poikani pihaan. Seitsenvuotias Matteus juoksee vastaan ja huutelee: – Minä sain eurolatinan kokeista täydet pisteet. Hyvää äitienpäivää, muori! Hei, ukki! Pienen talon katto on täpötäynnä aurinkokennoja ja tuulivoimaviritelmiä. Talossa asuu onnellinen perhe. Saan syliini muutaman päivän ikäisen tyttövauvan ja tervehdin häntä muorin kultalintusena ja silkkihaituvaisena. Kysyn Matteukselta, miten hän kääntäisi ne sanat eurolatinaksi. Poika kikattaa, ja nimittelen häntä muorin vintiöviikariksi ja nököpummeliksi. Ensin ihaillaan vauvaa ja seurustellaan. Sitten miniäni Caprianna pyytää miesväkeä tekemään vähän ytyä, jotta hän voi kypsentää ruoan. On tosiaan ollut pitkään tyyniä ja pilvisiä päiviä, joten maa- ja taivaslämpö eivät riitä ruoanlaittoon. Lisäenergiaa on tehtävä laitteilla, joka muistuttavat entisajan kuntopyörää. Matteus oppi polkemaan samaan aikaan kuin kävelemään, ja keski-ikäistyvä poikani on pysynyt solakkana ja vahvakinttuisena.

* * *

– Muori, sinua varmaan ilahduttaa se, että tämä pikkuinen on luonnonvalintavauva, Caprianna sanoo imettäessään. – Tietysti! Matteuksen syntymän aikoihin kaikki vanhemmat korjauttivat lasten geeniperimää, mutta se muoti alkaa ilokseni mennä ohi. Mutta entä jos typykälle kasvaa äitinsä suuri sukunenä? – Sittenpä pikku Peippo saa kelpo nokan! Niin, hänen nimekseen tulee Peippo. Ihanaa, että niitä tuli taas Suomeen. Minä en ole kuullut peiponlaulua kuin pikkutyttönä.

* * *

– Yäk, taasko kalaa ja levää? Matteus äksyilee ja tonkii annostaan haarukalla. (Eipä kaikki huonoja geenejä ole kaunistettu, ähä!) – Syömme sitä, mitä saamme, Caprianna sanoo kipakasti. – Me aikuiset olemme eläneet ajan, jolloin ruoan pelättiin loppuvan maailmasta. Nyt on ainakin kalaa ja levää pöydässä. – Joo joo, huokaa pikkumies. – Syö kiltisti niin voit hakea rotinat pokun penkiltä. Muori sai hankittua vähän vanhanaikaisia herkkuja. – Niin mutta… Caprianna aloittaa, mutta kiittää sitten, sillä hänet on kasvatettu kunnioittamaan ikäihmisiä. Poikani virnistää ja iskee silmää. Häntä ei ole kasvatettu yhtä hyvin, mutta hän onkin aika paljon vaimoaan vanhempi.

* * *

– Äiti! Poika havahdutti minut nykyhetkeen ilmoittamalla, että näytin hoopolta. – Kiitos kukista, minä sanoin, nousin pöydästä ja jätin likaiset astiat korjaamatta. Kyllä Caprianna tiskaa ne vuonna 2025, jollei kukaan muu sitä ennen viitsi.

Kotikirkko 1995

Kustantaja: BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa

ISBN 978-952-318-076-5

Kirjan taitto ja kansikuva: Anita Eteläaho Kannen suunnittelu: Päivi Rämö ja Anita Eteläaho Takakannen kuva: Sari Tammikari Piirrokset: Laura Mäkelä; [email protected]

© Päivi Rämö Hollola 2014 [email protected]