Luokitteleva Katse: Näkökulmia Kulttuuriantropologiaan 5a4b1v

Sisältö

SAATTEEKSI

JOHDANTO

I. LUOKITTELUN JUURILLA

Luokittelu ja katse

Niniven savitaulut ja epätavalliset ihmiset

Bestiaarit

Foucaultin epistemologia

II. VISUAALISESTI POIKKEAVAT IHMISET

Historiallista taustaa epämuodostumille

Kuriositeettikabineteista kiertäviin sirkuksiin ja etnografisiin näyttelyihin

TAPAUS JOSEPH MERRICK, ELEFANTTIMIES

III. TIETEELLINEN LUOKITTELU

NYKYAIKAISEN LUOKITTELUN PERUSTAJA CARL VON LINNÈ

CHARLES DARWIN (1845–1912) JA EVOLUUTIOTEORIAN VAIKUTUS (DARWINISTA GALTONIIN)

”EVOLUUTION PUUTTUVA LENKKI” OTA BENGA

SAARTJIE (SARAH) BAARTMAN

FYSIONOMIA JA FRENOLOGIA KYTKEYTYVÄT ANTROPOLOGISEEN TIETEESEEN

ANTROPOGEOGRAFIA

TRUGANINI, VIIMEINEN PALAWAH

EKSOOTTISUUS MASSOJEN HUVINA: TANSKA 1878–1909

FYYSINEN ANTROPOLOGI RUDOLF VIRCHOW

KUVAT JA KULTTUURIEN TUTKIMUS

LOPUKSI

LÄHDEVIITTEET:

LÄHDELUETTELO:

SAATTEEKSI

Haluan kiittää Suomen Tietokirjailijat ry:tä, jolta saamani apurahan turvin olen voinut uusinta tieteellistä teostani ”Luokitteleva katse. Näkökulmia kulttuuriantropologiaan” työstää. Apuraha on taannut mahdollisuuden etsiä kirjallista materiaalia ja tuonut työrauhaa. Lisäksi haluan kiittää avopuolisoani kirjallisuustieteen filosofian maisteria Aapo Forsellia avusta ja kannustuksesta. Kiitokset kuuluvat myös humanististen tieteiden kanditaatille, luontovalokuvaajalle ja toimittajalle Jukka Palmille.

Turussa 7.11.2014

JOHDANTO

Teoksessani on kolme päälukua: Luokittelun juurilla, Visuaalisesti poikkeavat ihmiset ja Tieteellinen luokittelu. Ensimmäisessä pääluvussa pureudutaan historialliseen menneisyyteen luokittelun kehittymisestä. Samassa luvussa tuodaan myös esille Michel Foucaultin epistemologia, jonka avulla kirjaa on alun perin ideoitu. Foucaultin epistemologia selventää luokittelun kehittymistä ja syntymistä, ja sitä ettei itse luokittelu ole aina ollut samankaltaista, vaan Foucaultin mukaan siinä on havaittavissa samanlaista kehittymistä kuin aatehistoriassa ylipäätään.

Visuaalisesti poikkeavat ihmiset- luvussa tuodaan myös esille historiallista kehittymistä ja samalla esitetään tapausesimerkkinä Elefanttimiehen tarina. Viimeisessä pääluvussa Tieteellinen luokittelu kerrotaan Ota Bengan, Saartjie (Sarah) Baartmanin ja Truganinin elämänkohtalot. Näiden tapausesimerkkien avulla halutaan todentaa yksittäisen ihmiskohtalon avulla sitä todellisuutta, mitä ”näyttelyesineinä” toimineet ihmiset todella kokivat.

I. LUOKITTELUN JUURILLA

Luokittelu ja katse

Luonnontieteilijät ovat pyrkineet kuvaamaan ja luokittelemaan orgaanisen ympäristön muodostavat eläimet ja kasvit.¹ 1800-luvulla kun tieteenalat eivät vielä olleet niin erkaantuneita toisistaan, kiinnittivät biologit huomionsa myös ihmisryhmiin. Täytyy muistaa, että antropologia tieteenalana alkoi biologien luokitteluista.² Varhaiset luokitusjärjestelmät heijastelivat usein sitä, että ihmisille oli hyötyä monista lajeista. Maailman eri osiin tunkeutuvat eurooppalaiset kohtasivat hämmästyttävän erilaisia uusia lajeja. Ne asettivat perinteiset menetelmät koetukselle ja johtivat epäsuorasti modernin biologisen taksonomian (luokittelutieteen) syntyyn. Tarve luokitella asiat rationaalisesti oli juurtunut syvästi ihmismieleen, mutta taksonomisen järjestelmän perusteiden määrittelyssä on tehtävä tärkeitä valintoja. Nykyään biologit ovat sitä mieltä, että luokittelun on perustuttava sukulaisuuden asteeseen. Kaikissa tapauksissa ei kuitenkaan olla yksimielisiä siitä, miten nämä sukulaisuuden suhteet tulisi selvittää. Merkittävä edistysaskel modernissa tieteessä tapahtui, kun syntyi järjestelmä, jonka mukaan oli selvää, että luokittelun tuli perustua yksinomaan fyysiseen samannäköisyyteen. Muut kulttuurit, eivät edes länsimaisen kulttuurin esitieteelliset edeltäjät, rajanneet tätä ongelmaa yhtä tiukasti.³

Voiko siis fyysiseen samannäköisyyteen perustuva luokittelu olla kaiken luokittelun perustana? Ainakin alustavasti näin näyttäisi olevan. Kuitenkin koska meitä ihmisiä on monenlaisia, aiheuttaa tämänkaltainen luokittelu jatkumattoman tarpeen uudistaa luokittelua; sitä myötä kuin uutta tietoa erilaisista kulttuureista ja ihmisryhmistä tulee. Onko luokittelun pääidea myös länsimaalaista syntyperää? Toisaalta asioiden järjestykseen laittaminen eri kulttuureissa näyttää olevan erilaista, kuitenkin asioita järjestellään ja niille keksitään luokituksia. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, kertooko tapamme luokitella asioita ”ytimiä” kulttuuristamme vai mistä oikein on kyse?

Toiseus, muu maailma kiinnosti eurooppalaisia myös laajemmin kuin kummajaisnäytösten kautta. Evoluutioteoria ja laajeneva luonnontieteellinen tutkimus toi globaalin todellisuuden tavallisen kansalaisen ulottuville.

Sanomalehdet julkaisivat reportaaseja maailman eri kolkista, ja tutkimusmatkailijat ja ”seikkailijat” saivat statusarvoa. Rautatieverkon kehittyminen Eurooa, valtamerten ylitysten helpottuminen ja muu kehittyvä logistiikka liikutti paitsi tavaroita, myös ihmisiä. Kaukaiset maat olivat taloudellisen hyödyn kohde, ja myös villieläinten pyydystäminen Afrikasta ja Aasiasta ja rahtaaminen Eurooppaan osoittautui kukoistavaksi liiketoiminnaksi.

Yksi ranskalaisen filosofin ja historioitsija Michel Foucaultin (1926–1984) pääideoista oli se, kuinka länsimaalaisen ihmisen tapa tarkastella maailmaa oli tietävänä ja toimivana subjektina olemista. Foucaultin mukaan tämä subjekti kuitenkin oli samanaikaisesti kohde, objekti. Esimerkiksi lääketieteen kehittymisessä ongelmana oli se, että ei osattu ilmaista sanoin sitä, mikä ilmeni vain katseessa. Näkyvää ei voitu sanoa eikä opettaa. Ajatus kokonaisuudessaan etuoikeutetulle ja täysivaltaiselle katseelle avautuvasta, läpinäkyvästä ja rajaaidattomasta sektorista hajotti ongelmallisuutensa vapaudelle annettuun valtaan. Vapaudessa muun muassa sairauden oli määrä itse muotoilla muuntumaton totuutensa, joka vaivatta tarjoutui lääkärin katseelle, ja näin lääketieteeseen panostanut, lääketieteellisesti sivistynyt ja lääketieteen valvoma kansa oli samalla vapautuva taudista. Suuri myytti vapaasta katseesta, joka uskollisuudessaan löytämistä kohtaan saa kyvyn tuhota; puhdas katse joka puhdistaa ja valollaan poistaa pimeyden.⁴ Näin mielestäni syntyi luokitteleva katse, jonka historiaa seuraavissa kappaleissa tarkastelen. Varhaisimmat luokittelut löytyvät jo Anatoliasta ja Ninivestä, on mielenkiintoista tarkastella kuinka luokittelun historia kehittyy. Alkoiko itse luokittelu siis epämuodostumien luokittelusta?

Niniven savitaulut ja epätavalliset ihmiset

Varhaisimmat epämuodostumien kuvat ja pienoisveistokset esittävät tavallisesti kaksipäisiä sikiöitä. Tällainen jumalatarta esittävä pienoisveistos on löydetty Anatoliasta jo yli 6000 vuotta eKr. Assurbanipal (myös Aššurbanipal) oli Assyrian kuningas 669–627 eKr. Häntä pidetään Assyrian viimeisenä suurena kuninkaana. Hän oli kuninkaana kuuluisa siitä, että osasi itse lukea ja kirjoittaa ja kokosi suuren kirjaston. Assurbanipalin aikana Assyrian kulttuuri ja taide saavuttivat kukoistuksensa. Assurbanipalin kirjastosta pääkaupunki Ninivessä on jäänyt suuri kokoelma savitauluja nykyajan ihmisten ihmeteltäväksi.⁵

Vuonna 612 eKr. maahan tunkeutuneet valloittajat polttivat kirjaston. Tavallisesti kirjaston palaminen on korvaamaton tuho, mutta tällä kertaa polttajat tekivät jälkimaailmalle valtavan palveluksen. Sen sijaan, että materiaali olisi tuhoutunut, savitaulut muuttuivat palon kuumuudessa kivikoviksi ja säilyivät maan povessa hyvässä kunnossa. Löytö sisältää yhteensä noin 20 000 nuolenpääkirjoituksella laadittua savitaulua, jotka käsittelevät mm. maantiedettä, matematiikkaa, astrologiaa, historiaa, kuninkaallisia kirjeitä, osa hallinnollisia asioita, ennustuksia, runoja, kirjallisuutta, uskonnollisia riittejä, ja löytyypä joukosta esimerkiksi kuninkaallisten aterioiden ruokalistoja. Tauluista 660 käsittelee lääketiedettä. Toki löytöjä on tehty ympäri Lähiitää, mutta Nimrudin on huomattavin. Löydettyjen taulujen joukossa on eräs tärkeimmistä muinaisen Babylonian lääketieteen teoslähteistämme, teos nimeltä Sakikku eli ”kaikki sairaudet”. Tämä myös ”Diagnostis-prognostiseksi käsikirjaksi” nimitetty 40 savitaulun opus on maailman vanhimpia lääkärikirjoja, ilmeisesti opetustarkoituksiin tehty. Siinä kuvataan varsin systemaattisesti sairauksia, vammoja ja oireita. Niniven kirjastosta löydetyt taulut ovat 700–600 eKr. tehtyjä kopioita alkuperäisestä teoksesta, jonka tiettävästi kokosi Esagil-kin-apliniminen oppinut vuoden 1050 eKr. paikkeilla. Teos koostuu lyhyistä tapausselostuksista, jotka ovat yleensä muotoa ”Jos hän (+oire)”, etiologia ja prognoosi.

Vanhimmat kirjalliset tiedot epämuodostumista ovat peräisin Niniven savitauluista n. 4000 vuotta eKr. Luettelossa on kuvattu 62 epämuodostumaa ja

siihen liittyy tulkinta synnynnäisten epämuodostumien merkityksestä. Niiden perusteella ennustettiin monenlaisia tapahtumia, kuten hallitsijan kohtaloa tai säätä ja vuoden satoa. Jos lapsella ei ollut suuta, talon emäntä kuolisi, jos lapsen ylähuuli peittäisi alahuulen, kansat riemuitsisivat, ja jos lapsella ei olisi oikeaa kättä, maanjäristys ravistelisi maata. Muinaisessa Egyptissä on kuvattu taiteessa n. vuonna 1500 eKr. lyhytraajaisia ihmisiä, mm. eräs kuningatar ja hänen lapsensa. Samoin egyptiläisten jumalista Ptah ja Bes on kuvattu lyhytraajaisina kääpiöinä.⁷

Aristoteles (n. 384–322 eKr.) näyttää olleen ensimmäinen, joka tutki epämuodostumia luonnontieteilijänä. Vaikka epämuodostumat eivät syntyneet tavanomaisen luonnonjärjestyksen mukaan, niin hänen mukaansa ne olivat silti tiukasti tarkastellen luonnollista alkuperää.⁸ Kreikkalaisten jumalista Atlas ja Janus olivat piirteiltään epämuodostuneita ihmisiä muistuttavia. Roomalainen Gaius Plinius vanhempi (23–79 jKr.) on kuvannut suuren määrän epämuodostumia, mutta hän ei ole eritellyt todellisia ja taruihin perustuvia toisistaan. Hän arveli epämuodostumien syntyneen jumalien tahdosta, tarkoituksena näyttää valtaansa tai leikkimieltään. Pliniuksen kerrotaankin sanoneen, että luonto tekee epämuodostumia hämmästyttääkseen ihmisiä ja huvittaakseen itseään. Plinius kertoi, että miehen ja naisen ajatukset hedelmöityksen aikana vaikuttivat sikiöön. Samoin naisten tuli välttää eläinten katselemista raskauden aikana suojellakseen lapsensa kehitystä. Spartan lakien mukaan naisten oli katseltava raskauden aikana Castorin ja Polluxin patsaita, jotta heidän lapsistaan tulisi vahvoja ja hauskannäköisiä. Rumat lapset olivat seurausta siitä, että äidit eivät täyttäneet tätä velvollisuuttaan.

Jo antiikin Kreikassa 400 eKr. alkaen arveltiin, että raskaana olevan naisen kokemukset voisivat vaikuttaa syntyvän lapsen kehitykseen. Platon sanoi, että raskaana olevia oli varjeltava toistuvilta ja väkivaltaisilta kokemuksilta ja kivuilta, ja että huolenpidon heistä oli tapahduttava ystävällisellä, miellyttävällä ja rauhallisella mielellä. Myös Hippokrates (n. 460-n. 370 eKr.) ja Aristoteles uskoivat vahvasti, että mekaaniset voimat voivat todella aiheuttaa synnynnäisiä vikoja. Niinpä he uskoivat, että kohdun aiheuttama paine ja kohtuun kohdistuvat tapaturmat voisivat vahingoittaa sikiön kehitystä. Monissa kulttuureissa uskottiin jo varhain, että raskaana olevan ajatukset, tunteet ja näköaistimukset voisivat

vaikuttaa lapsen sikiökehitykseen. Näköhavaintojen uskottiin saavan sikiössä aikaan niitä vastaavia seurauksia, minkä lisäksi pelkojen, järkytysten ja muiden vastaavien kokemusten uskottiin aiheuttavan erilaisia häiriöitä sikiön kehitykseen.¹

Käsitykset ihmisen ja eläinten lisääntymisestä olivat vajavaiset hyvin pitkälle 1800-luvulle saakka. Käytännön kokemuksista pääteltiin, että miehen siemenneste sai aikaan raskauden naisessa. Sikiön muodostumisessa ja kasvussa tarvittavien voimien uskottiin olevan peräisin miehen siemennesteestä ja naisen uskottiin olevan vain sikiön kasvualusta ja kasvattaja. Miehen ja naisen erilaisuuden uskottiin johtuvan siitä, että naisen kehitys käynnistyi vajavaisesta siemenestä.¹¹

Virheellisesti kehittyneet sikiöt eli epäsikiöt ovat varhaisista ajoista saakka kiinnostaneet ihmiskuntaa. Epäsikiön latinankielinen nimi oli monstrum (ennusmerkki, hirviö), joka tulee sanasta monere, ennustaa jotakin hirvittävää tai kammottavaa. Epämuodostumia on siis pidetty tulevien onnettomuuksien ennusmerkkinä. Niiden aiheuttajiksi on arveltu monenlaisia maagisia syitä, kuten tabun rikkomista, jumalien rangaistusta, tähtien vaikutusta, noitia, paholaisia ja pahoja henkiä, pahaa silmää, raskaana olevan tekemää syntiä tai hänen kokemaansa säikähdystä. Alkuperäiskansojen kulttuureissa epämuodostunut lapsi on useimmiten surmattu pahojen enteiden ehkäisemiseksi.¹²

Bestiaarit

Tarinoita ihmeellisistä eläimistä ja hirviöistä kerrottiin keskiaikaisissa bestiarioissa. Bestiaari on kokoelma kuvauksia erilaisista eläimistä, kasveista ja jopa kivistä sekä niiden hengellisestä merkityksestä. Bestiaarit olivat erittäin suosittuja sydänkeskiajalla. Bestiaarit yleistyivät Englannissa 1100-luvun alkupuolella, mutta niitä kopioitiin myös mantereen puolella. Bestiaarien taustalla on ajatus siitä, että luomakunnalla on erityinen tarkoitus ja merkitys ihmiselle. Oma kulttuurimmekin on omaksunut asioita monista perinteistä, joissa eläimiä käytettiin symbolisiin tarkoituksiin. Antiikin Kreikassa monille eläimille annettiin ihmisen ominaisuuksia. Leijona oli rohkea ja kettu ovela. Keskiaikaiset eläinluokitukset jatkoivat tätä perinnettä ja itsestäänselvyytenä pidettiin, että kuvaukseen tuli liittää kunkin lajin heraldinen merkitys. Vaikka moderni tiede väittää puhdistautuneensa tällaisesta antropomorfismista, luonnontieteilijöiden on toisinaan ollut vaikea vapautua kulttuuritaustastaan kokonaan.¹³

1. Bestiaari

2. Bestiaari

Luonnosta kiinnostuneiden oli luotettava aikaisempien oppineiden kokoomateoksiin ja ensyklopedioihin. Tällaisia olivat Aristoteleen Historia Animalium (n. 340 eKr.) ja Plinius vanhemman eli Gaius Plinius Secundus (23– 79 jKr.) latinankielinen ”Luonnonhistoria” eli Historia Naturalis. Pliniuksen 37osaisen ensyklopedian lisäksi keskiaikaisia bestiarioita innoitti suuresti Aleksandriassa toisella vuosisadalla julkaistu Physiologus-kokoomateos, johon oli kerätty materiaalia useista eri lähteistä: kreikkalaisista ja latinalaisista, egyptiläisistä ja arabialaisista myyteistä, kansantarinoista, luonnontieteellisistä tutkielmista ja Raamatusta. Physiologus sisältää noin viisikymmentä kuvausta eri eläimistä, linnuista ja kasveista sekä kristillistä opetusta. Yksisarvista, aarnikotkista ja seireeneistä kertovat tarinat olivat suosittuja.¹⁴ Physiologus on nähty osana kammotusten muodostamaa maailmaa, joka heijasti koko luodun maailman epävakautta, jonka ainoa ja eittämättömän vakauden ja elämän lähde oli Jumala ja hänen totuutensa.¹⁵ Kulttuurintutkija Gabrielle Besslerin mukaan 800-luvulla alkoi ajanjakso, jolloin kokonaista ”kammottavuuksien joukkoa” alettiin siirtää materiaaliseen, kuvalliseen muotiin. Kammottavuuksien joukon esiinmarssittamisessa keskeisinä toimia olivat munkit. He täydensivät kuvastoa versioiden sitä erilaisiin käsikirjoituksiin, jotka oli tarkoitettu hengellisille yhteisöille.¹ Romaanisella kaudella (n. 900–1100) kirkkoihin ja luostareihin ilmestyi runsaasti sirena–hahmoja. Maalliseen, lihalliseen haluun ja niiden herättämään seksuaalisuuteen liitettynä sirenasta tuli myös yksi suosituimmista himokkuuden (luxurian) allegorioista Erään Physiologuksen version pohjalta syntyivät keskiaikaiset bestiariot, joista tuli suosittuja lukemistoja erityisesti Länsi-Eurooa 1100- ja 1200-luvuilla. Ihmeellisten hirviöiden ja eläinkuvausten tarkoituksena oli selittää Jumalan luomistyötä sekä samalla opettaa moraalia. Bestiariot eli eläinkirjat olivat todellisten ja kuviteltujen eläinten sekoituksia, joissa todellisille eläimille annettiin myös kuviteltuja käyttäytymisiä. Jopa realistisimpiin piirteisiin liitettiin moraalinen opetus:

Villivuohella (Caprea) on seuraavat omituisuudet: että se siirtyy laiduntaessaan

yhä korkeammalle, että se valitsee hyvien ja huonojen yrttien välillä tarkan näkökykynsä ansiosta; että se märehtii nämä yrtit ja että se haavoittuneena juoksee mäkimeirami-kasvin luokse ja sinne päästyään se paranee. Niinpä arvoisat papit Jumalan lakia ja hyviä töitä ravinnokseen käyttävä nousee hyveestä toiseen kuin tällä tavalla laiduntamisesta nauttiessaan.¹⁷

3. Bestiaari

Physiologuksen lisäksi bestiaarien lähteinä käytettiin Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teosta ja joissain versioissa Rabanus Mauruksen kirjoituksia. Näiden lisäksi bestiaarien kopioijat lisäsivät teksteihin omia tietojaan, poistivat virheelliseksi katsomiaan asioita ja kirjoittivat uusia hengellisiä tulkintoja. Physiogus- teoksen latinankielisiin versioihin tehtiin 1100-luvulla lisäyksiä, jotka olivat peräisin espanjalaisen kirkkoisän Isidorus Sevillalaisen (560/570– 636) teoksesta Origines seu Etymologiae. Latinalaiset bestiaarit ilmestyivät ensimmäisena Englannissa 1100-luvulla, mutta levisivät myös mantereen puolella. Bestiaarien suosio säilyi aina 1300-luvun alkuun asti, jolloin niiden käyttö väheni nopeasti. Bestiaarit jaetaan neljään eri ”perheeseen”. Bestiaareja kopioitiin käsin, jolloin kopistin tekemät kirjoitusvirheet, kieliasun parannukset ja tekstin muokkaukset kertautuivat myöhemmin kopioitaviin bestiaareihin. Ensimmäinen perhe on hyvin pelkistetty ja lepää vahvasti Physiologuksen perinteessä. Näissä bestiaareissa on noin 35–40 lukua ja kaikki eläimet ovat sekalaisessa järjestyksessä. Sen sijaan toisen perheen bestiaarit ovat paljon laajempia: niissä on yli sata lukua ja materiaalia on lainattu Isidorukselta ja muilta auktoriteeteilta. Tämä perhe, kuten myös kolmas ja neljäs perhe, seuraavat Isidoruksen Etymologiae-teoksen järjes tystä, jossa ensimmäisenä ovat eläimet, sitten linnut, matelijat ja kalat. Bestiaarit olivat luostarielämässä käytettyjä kirjoja, opetuksen apuvälineitä, joita ehkä käytettiin maallikkoveljien tai koulupoikien opetuksessa.¹⁸

4. Bestiaari

Bestiaareja on joskus ajateltu virheellisesti tieteellisiksi dokumenteiksi, keskiaikaiseksi yritykseksi luokitella ja ymmärtää maailmaa. Tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kestävä, sillä tätä tarkoitusta varten oli olemassa jo antiikin aikainen kirja Plinius vanhemmalta. Bestiaarit olivat tieteellisten teosten sijaan filosofis-teologisia kirjoja. Tuon ajan filosofia pyrki löytämään näkyvästä maailmasta järjestystä ja harmoniaa, joka kertoisi tuon maailman Luojasta. Maailmaa tulkittiin allegorisesti, kuten Raamattua. Itse asiassa maailmankaikkeuden ajateltiin olevan Jumalan puhetta ihmisille, jopa Jumalan kirjoittama ”kirja”. Tämä ajatusmalli syntyi keskiaikaisesta symbolisesta ajattelusta. Toisin kuin nykyisin, keskiaikaiselle mielelle symboli oli todellisuuden toinen puoli. Kaikella oli merkitys, ja kaikki muodosti valtavan merkitysten verkoston, jonka tarkoituksena oli johdattaa ihmisen ajatuksia kohti kaiken Luojaa. Jopa pahoilla ja huonoilla asioilla oli tällöin oma paikkansa ja merkityksensä.¹ Symboli oli keskiajalla merkki, joka avasi sen havaitsijalle jonkin tietyn merkityksen tai merkitysjärjestelmän. Symboli liitti havaitun asian merkitysverkostoon omalle paikalleen. Tällöin vaikeitakin abstrakteja ajatuksia saattoi esittää symboleiden muodossa hyvin helposti ja kansantajuisesti. Tietty symboli liitti käsiteltävän aiheen tiettyyn merkitysverkoston osaan, jonka jälkeen oli helppo ymmärtää symbolin sisältöä suhteessa sen paikkaan maailman merkitysten verkostossa.² Bestiaarit siis kiteyttävät jossain määrin tämän keskiaikaisen allegorisen ajatusmaailman tarjoamalla tarinoita ja kuvia maailmasta, ja selittämällä esittämänsä asiat allegorisen tulkinnan avulla. Esimerkiksi pelikaani on bestiaareissa vertauskuva Kristuksesta, sillä sen kerrotaan ruokkivan omia poikasiaan omalla verellään. Härkä oli ihmiselle välttämätön kotieläin, peltojen kyntäjä, mutta samalla se myös muistutti ihmistä kuningas Salomosta ja aistien himoihin sortumisen mielettömyydestä, sananjulistajan väkevästä voimasta ja Israelin kansan nöyryydestä. Poikasistaan pitkään huolehtiva varis taas opasti ihmistä pitämään huolta omista lapsistaan ja jakamaan omaisuutensa tasan heidän välillään. Joidenkin eläinten, kuten karitsan, symboliikka on säilynyt meidän aikaamme asti. Keskiaikaisessa ajattelussa hybridiolennot olivat Jumalan luomia, joskin ihmisjärjelle käsittämättömiä. Ne olivat osoituksia Jumalan kaikkivoipaisuudesta: Jumala voi luoda luonnonlait ylittäviäkin olentoja. Isidore Sevillalainen kirjoitti 600-luvulla näistä olennoista, että ne ovat non contra naturam sed supra. Näin hän loi kaksi

luontoa – luonnonlakien mukaisen luonnon ja sen yläpuolelle asettuvan luonnon, jonka luojasta maailma on peräisin ja josta se on riippuvainen.²¹

Luonnonhistorian kehitystä tutkittaessa on ajateltu, ettei bestiarioiden merkitys ole niin suuri. Tuoreet tutkimukset ovat kuitenkin antaneet ymmärtää, että niihin tulee suhtautua aikaisempaa vakavammin. Kenties Pohjois-Afrikassa kirjoitettu Physiologus kertoo tuolloin vielä eurooppalaisille tuntemattomista eläimistä. Esimerkiksi yksisarvinen on voinut olla toisen sarvensa menettänyt antilooppi. Realistisimpia työskentelytapoja havaitaan kirjoittajien ja kuvittajien työssä, kun he käsittelevät tuntemiaan eläimiä. Myöhemmän ajan kirjoittajat liittivät bestiarioihin täsmällisempiä havaintoja. Esimerkiksi Aleksander Neckhamilainen (1157–1217) omaksui teoksessaan De Naturis Rerum hieman aikaisempaa kriittisemmän kannan Pliniuksesta ja muista antiikin lähteistä peräisin oleviin tarinoihin.²² Kun bestiariot tuovat esille erikoisuudet, pyrkivät ensyklopediat kokonaisvaltaisuuteen.

Foucaultin epistemologia

Esipuheessaan teoksessaan Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia (2011) (1966) kertoo Michel Foucault kirjansa syntysijan olevan eräässä Jorge Luis Borgesin tekstissä. Siinä eläimet jaettiin seuraaviin luokkiin:

a) keisarille kuuluvat b) balsamoidut c) kesyt d) imevät siat e) seireenit f) ihmeelliset g) kulkukoirat h) tähän luokitukseen kuuluvat i) raivoisat j) lukemattomat k) hyvin ohuella kamelinkarvasudilla piirretyt l) et cetera m) jotka ovat juuri rikkoneet vesikannun n) jotka näyttävät kaukaa kärpäsiltä

Kiinalaisen ensyklopedian mielivaltaiselta näyttävä järjestelmä johti Foucaultin tutkimaan länsimaisen tieteellisen perinteen muuttuvaa suhdetta luokitukseen.

Itsessään Foucaultin esimerkki on poikkeuksellisen kummallinen. Useimmissa tapauksissa ajatellaan kulttuurin ja luokittelun väliseen suhteeseen liittyvän syvällisen, ehkä reaalisen tai imaginaarisen vuorovaikutussuhteen. Antropologit ovat tutkineet alkuperäiskansojen eläin- ja kasviluokitusten sekä niiden synnyttäneiden kulttuurien monimutkaisia vuorovaikutuksia. Esimerkiksi Gunnar Landtmanin muistiin merkitsemien kertomusten aiheet vaihtelevat suuresti. Kokoelmansa ”The Folk-Tales of the Kiwai Papuans” (1917) on jaoteltu seuraavanlaisesti:²³

a) tarunomainen historia

b) merkilliset henkilöt, joilla on yliluonnollisia ominaisuuksia

c) vainajien henget,

d) myyttiset olennot

e) kosinta ja häämenot

f) sukupuolielämä

h) perhe

i) kertomukset maanviljelyksestä

j) erilaiset kulttuurimyytit

k)seremonioihin liittyvät kertomukset

l) yhteydenpito ja matkustaminen

m) metsästysseikkailut

n) sotiminen

o) henkilöt, joilla poikkeuksellinen hahmo

p) henkilöt, jotka askartelevat eriskummallisissa puuhissa

q) unet

r) kertomukset lapsista

s) kertomukset eläimistä ja kasveista

t) kertomukset taivaankappaleista

v) sekalaiset kertomukset.

Lukumäärältään suurimman ryhmän muodostavat myyttisiä olentoja kuvaavat kertomukset, näitä on 91 kertomusta. Muita suuria ryhmiä ovat tarinat yliluonnollisista ominaisuuksista kuvaavat kertomukset (40 kertomusta), vainajien hengistä (39 kertomusta) ja kertomukset eläimistä ja kasveista (37 kertomusta). Muut ryhmät ovat pienempiä.

Luokittelujärjestelmään liitetyt tekijät kertovat paljon niiden ajatteluprosesseista, joiden mielestä järjestelmä on ”luonnollinen”. Kaikki tämä vaikutti länsimaiseen ajatteluun merkittävällä tavalla. Pitkään tiedon perustavana kategoriana ollut samankaltaisuus, joka oli yhtä aikaa tietämyksen muoto ja sisältö, paloiteltiin identiteetin ja erojen mukaan suoritetussa analyysissä. Lisäksi vertailu liitettiin järjestykseen joko epäsuoraan mittauksen välityksellä tai sitten suoraan ja ikään kuin samalla tasolla. Vertailulla ei enää pyritty paljastamaan maailman järjestystä. Se toteutui ajattelun järjestyksen mukaisesti ja eteni luonnostaan yksinkertaisesta monimutkaiseen. Näin ollen länsimaisen kulttuurin koko episteemi muuttui perustavassa jäsentymisessään. Etenkin empiirinen alue, jossa 1500-luvun ihminen näki yhä sukulaisuuksien, samankaltaisuuksien ja yhteenkuuluvuuksien solmiutuvan ja jossa kieli ja asiat leikkasivat toisiaan loputtomasi – koko tämä suunnaton kenttä hahmottui uudella tavalla. Ajattelumme jäsentyessä ikiaikaiseen erotteluun samuuden ja erilaisuuden välillä syntyy luokittelutapamme. Renessanssin episteemi oli luonteeltaan samanlaisuuden salaperäisyyden merkityksiä, joissa tiedon luonnetta voitiin jatkuvasti kirjoittaa.²⁴ Tästä hyvänä esimerkkinä embleemit, sanan ja kuvan yhdistelmämerkit, joissa tekstillä saattoi olla alku ja loppu ja välissä selittävä kuva tai symboli. Toisin sanoen kaikki merkit, sanat ja kuvat selittivät salaperäisyyden luonnetta ja ne oikein oivallettuna saatettiin olla yhteydessä Jumalalta saatuun tietoon.²⁵

Foucault löytää neljä muotoa renessanssin episteemistä, jotka selittävät samankaltaisuuksia asioissa. Ne ovat conventia, aemulatio, analogia ja sympathia. Esimerkiksi sympathia mahdollisti auringonkukan kääntymään aurinkoon päin ja juurien etsimään vettä maasta. Lisäksi ukonhatun ja silmien välillä vallitsee sympathia. Odottamaton sukulaisuus pysyisi kuitenkin piilossa, jos kasvissa ei olisi tunnusmerkkiä, leimaa tai jonkinlaista sanaa, joka kertoo sen auttavan silmäsairauksissa. Merkki on täydellisesti luettavissa kasvin siemenistä: ne ovat pieniä tummia palloja upotettuina valkoisiin kalvoihin, jotka näyttävät suurin piirtein samanlaisilta kuin silmiä peittävät luomet. Sama pätee saksanpähkinän ja pään sukulaisuuteen: hedelmän luiden – kuoren – päällä lepäävä paksu vihreä ulkopinta parantaa ”kallon ulomman luukalvon haavat”. Mutta pään sisäisiä kipuja ehkäisee itse pähkinän sydän, ”joka näyttää aivan aivolta”. Merkki, joka ilmaisee sukulaisuuden ja tekee sen näkyväksi, on aivan yksinkertaisesti analogia. Sympatian koodi piilee suhteessa. Juuri sympatiat ja kilvoittelut osoittavat analogiat. Aemulatio eli kilvoittelu taas voidaan tunnistaa analogiasta. Silmät ovat tähtiä, koska ne levittävät valoa kasvoille, kuten taivaankappaleet levittävät valoa pimeyteen ja koska sokeat ovat maailmassa niin kuin tarkkanäköiset yön pimeydessä. Tieto oli jumalallista ja magiikka ja okkultismi osa jumalallista tietoa. Mitään tietoa ei voitu sulkea pois, sillä kaikella oli potentiaalinen mahdollisuus kertoa jumalallisesta alkuperästä. Löytöretkien ansiosta ajattelun historia muuttui. Klassinen episteemi oli hierarkiasarjoja. Asioita ei enää yhdistelty, vaan erotettiin toisistaan. Teoria ja luonto, oleminen ja tietäminen tulivat erilliseksi. Tietämisestä, jonka ennen oli ajateltu olevan rajatonta, tuli rajallista ja kontrolloitavaa. 1800-luvun ajattelu teki näkyväksi piilossa olevaa ja salaista. Merkkien maailma eli kieli tuli merkityksellisemmäksi, kun samanlaisuutta tunnistettiin ja erotettiin ilmiöissä. Tällöin yhtenäinen leposija, jossa nähty ja luettu, näkyvä ja ilmaistava kietoutuvat loputtomasti yhteen, katosi. Sanat ja asiat erosivat toisistaan. Silmä on tarkoitettu näkemään ja ainoastaan näkemään, korva pelkästään kuulemaan. Kolmas episteemi on moderni episteemi. Siinä emme enää ajattele kielen esittävän asioita, vaan kielen selventävän itseään. Ajattelun historiassa kolmas episteemi pohtii orgaanisia rakenteita. Kiinnostus ei kohdistu vain esineiden, ihmisten ja muiden objektien muotoon, vaan myös siihen, miksi ja miten objektit näyttävät sellaisilta kuin ne ovat? Modernin ajan antina on ollut tieteiden kehittyminen erillisiksi osa-alueikseen.²

1500-luvulla usko siihen, että luonto oli kokonaisuudessaan tarkoitettu

ihmiskunnan hyväksi, vahvistui uudelleen. 1600-luvun lopulla luonnontutkijat olivat aikaisempaa halukkaampia uskomaan, että lajit olivat olemassa muista syistä kuin meidän iloksemme, mutta kaikesta huolimatta he palauttivat elävät olennot aineellisiksi järjestelmiksi, joita voitiin tutkia ja tämän seurauksena manipuloida ilman moraalisia seurauksia. Magia hävitettiin, koska luonnolta oli vietävä henki, se oli despiritualisoitava, jotta ihmiset voisivat miellyttävästi käyttää Maata itsekkäisiin tarkoituksiin. Renessanssin luonnonhistorian arvioimiseen pyrkivät historioitsijat ovat keskittyneet naturalistisen kuvaustavan kasvuun. 1500-luvun keskivaiheilla julkaistiin lukuisia kirjoja, joissa oli tarkkoja kuvauksia ja kauniita kuvia eläimistä, kasveista ja mineraaleista. Kehityksen visuaalinen puoli liittyi Leonardo da Vincin (1452–1519) ja Albrecht Dürerin (1471–1528) kaltaisten taiteilijoiden menestykseen. Sekä taiteilija että luonnontutkija pitivät tehtävänään tutkia luontoa ihmisjärjen valossa ja molemmat tunsivat luonnon muotojen symboliikan. Symbolismin hävittäminen luonnontutkimuksessa tapahtui 1600-luvun lopulla ja siihen liittyi siirtymä luonnon muotojen visuaalisesta kuvauksesta sanalliseen kuvaukseen.²⁷

Luokittelun asemaa 1700-luvun luonnontutkijoiden keskeisenä toimintona ei ole kyseenalaistettu, mutta jotkut historioitsijat epäilevät, ettei se ole niin yksiselitteinen kuin Foucault antaa olettaa. Tavanomaisempi keino kuvata 1700luvun ympäristöä koskevien ajatusten keskeinen kehitys on korostaa, miten laajasti luonnontutkijat alkoivat selvittää muuttuvan maailmankaikkeuden käsitettä. Perinteiselle jumalallista luomista käsittelevälle näkemykselle tuli haaste. Tästä syntyi myös oletus, että tiede ja uskonto ovat keskenään ristiriidassa. Kuva luonnosta alati muuttuvana järjestelmänä, ei sovi foucaultimaiseen ideaan. Foucault vastaa tähän väittämällä, että aikaisemmat yritykset kuvata maailmankaikkeus muuttuvana ja kehittyvänä järjestelmänä olivat varsin erilaisia kuin evolutiiviset teoriat myöhemmin.²⁸ Myöhemmässä kolmannessa pääkappaleessa Tieteellinen luokittelu pohditaan evolutiivisia tapoja luokitella ja sitä, kuinka ihmiset joutuvat katseen kohteeksi tieteen nimissä.

II. VISUAALISESTI POIKKEAVAT IHMISET

Historiallista taustaa epämuodostumille

Jo vanhassa Intiassa ja Egyptissä arveltiin, että epämuodostumia syntyi eläinten ja ihmisen välisissä siitoksissa. Niissä kulttuureissa, joissa eläimiä arvostettiin suuresti, tätä saatettiin pitää jopa kunnioituksen aiheena. Euroopan ja kristillisen kulttuurin piirissä asiaa pidettiin häpeänä ja syntinä, jolloin sekä äiti että lapsi yleensä surmattiin. Samoin tapahtui, jos mies oli sekaantunut eläimeen, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ihmisellä epämuodostumia katsottiin syntyvän myös silloin, jos paholainen oli paritellut naisen kanssa joko omassa hahmossaan tai jonkin eläimen muodossa. Erään kertomuksen mukaan nainen oli synnyttänyt 1200-luvulla vasikkaa muistuttavan epäsikiön ja hänet tuomittiin poltettavaksi roviolla. Hänet kuitenkin vapautettiin, kun Albertus Magnus (n. 1200–1280) oli perustellut, että epäsikiö ei ollut seurausta eläimeen sekaantumisesta vaan tähtien asennosta, mitä pidettiin hyväksyttävänä syynä. Albertus Magnus ja varsinkin Tuomas Akvinolainen (n. 1224–1274) olivat keskeisiä aristoteelisuuden myöhäisen keskiajan johtavaksi filosofiaksi muuttaneita oppineita. He määrittelivät uuden teologian ja luonnontutkimuksen välisen suhteen ja hyväksyivät, että maailma on jumalallisen armon tuote vaikka luonnonlait hallitsivatkin sen päivittäisiä tapahtumia. Tämän ansiosta ihmisjärki saattoi tutkia luontoa vapaasti, kunhan muistettiin, että tulosten oli kuvattava aineellisen maailman jumalallista alkuperää. Aristoteelisuuden teleoen piirre sopi tähän näkemykseen ja Tuomas Akvinolainen käytti luonnon järjestystä eräänä Jumalan olemassaolon todisteena teoksessaan Summa Theologiae (Teologian summa).²

Kertomuksia eläimiin sekaantumisista ja niistä syntyneistä epäsikiöistä tunnetaan vielä 1600-luvulta. Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvulla elettiin yhä taikauskon ja noitavainojen aikaa. Biologisen tieteellisen tutkimuksen kehitys oli edelleen hyvin hidasta ja käsitykset epämuodostumista ja niiden syistä olivat lähes ennallaan. Myös kristinuskon piirissä epämuodostumia pidettiin vielä Jumalan lähettäminä ilmoituksina. Martti Luther ja Philip Melanchton kirjoittivat vuonna 1523 kirjan ”Der Papstesel” (oik. Der Bapstesel zu Rom). Siinä he kertoivat eräästä joesta vuonna 1496 löytyneestä aasia muistuttavasta sekasikiöstä, jota pidettiin yleisesti merkkinä Jumalan tuomiosta paavia kohtaan. Useissa maissa ihmisiä tuomittiin kuolemaan eläimiin

sekaantumisesta, kun naisen tai eläimen oli todettu synnyttäneen epämuodostuneen sikiön. Samoin uskottiin jatkuvasti, että epämuodostuneet lapset voivat olla paholaisen tai noitien siittämiä. Tällaiset lapset ja heidän äitinsä surmattiin useimmiten pian synnytyksen jälkeen. Kuuluisa ranskalainen kirurgi Ambroise Paré (1510–1590) julkaisi vuonna 1573 epämuodostumista laajan kirjoituksen ”Des Monstres et Prodiges” (Hirviöistä ja ihmeolennoista).

5. Ambroise Paren piirros hirviömäisestä syntymästä

Hän luetteli 13 eri syytä, jotka voivat aiheuttaa epämuodostumia. Nekin toistivat vanhoja käsityksiä hieman eri tavoin ryhmiteltyinä. Parén olettamuksen mukaan sikiössä ei voinut tapahtua muutoksia äidin mielikuvituksen vaikutuksesta 42 raskauspäivän jälkeen, koska sikiö oli silloin saanut täydellisen muotonsa. Mekaanisiin voimiin liittyi kolme kohtaa: ahdas tai pieni kohtu, äidin asennon vaikutus sekä kaatuminen tai isku kohtuun. Näiden arveltiin voivat johtaa mm. raajojen murtumiseen ja nivelten sijoiltaan menemiseen. Tärkeänä epämuodostumien syynä pidettiin siemennesteen liiallista tai vähäistä määrää sekä sen pilaantumista tai laimentumista. Liian runsas siemenneste johti kaksosiin tai suurikasvuisuuteen, liian vähäinen taas puutoksien syntyyn. Italialainen lääkäri ja luonnontieteilijä Ulysses Aldrovandi (1522–1605) oli oikeastaan embryologian eli sikiökehitystieteen perustaja, sillä hän kirjoitti vuonna 1642 kirjan "Monstrorium Historia" (Epäsikiöiden historia), jossa oli myös puupiirroksia sekä kuvauksia epämuodostumista ja niiden mahdollisista syistä. Latinankielisenä se oli kauan aikaa laajasti luettu lääketieteellinen teos. Usko siihen, että raskaana olevien naisten säikähtäminen ja kuvittelu saattoivat vahingoittaa sikiötä ja aiheuttaa siinä epämuodostumia, kohosi uuden ajan alussa myös tiedemiesten pohdiskelujen kohteeksi. Saksalainen Löwen (nyk. Louvain) yliopiston professori Thomas Fienus (tai Feyens) (1567–1631) julkaisi vuonna 1635 teoksen ”De viribus imaginationis” (Kuvittelun voimista). Siinä hän selitti epämuodostumien ja syntymämerkkien aiheutuvan raskaana olevien omasta kuvittelusta säikähtämisten tai hekumallisten ajatusten seurauksena.³

Fienuksen teorialla oli lukuisia kannattajia runsaan sadan vuoden aikana. Eräs heistä oli saksalainen Daniel Sennert (1572–1637). Hänen mukaansa sielu eli anima ei voinut suoranaisesti aiheuttaa ruumiillisia muutoksia, mutta välillisesti se voi vaikuttaa ruumiin nesteiden ja hengen välisiin liikkeisiin ja sitä kautta ruumiillisiin tapahtumiin. Esimerkkinä vastaavista reaktioista Sennert esitti seksuaalisten mielikuvien kyvyn saada aikaan erektio. Sennert jakoi sikiössä havaittavat muutokset yleisiin ja spesifeihin eli määriteltyihin. Yleisiin kuuluivat vaikeat epämuodostumat, raajamuutokset, keskenmenot ja sikiön kuolema. Spesifit muutokset ilmenivät mm. syntymämerkkeinä. Jos äiti himoitsi

raskauden aikana kirsikoita, tuli lapselle kirsikkaa muistuttavia merkkejä ihoon. Jos äiti pelästyi hiirtä, muistutti lapsen syntymämerkki hiirtä. Jos äiti näki teurastajan halkaisevan kirveellä sian pään, tuli lapselle huulihalkio. Myös isän mielikuvat siittämisen aikana saattoivat aiheuttaa epämuodostumia. Daniel Turner (1667–1741) puolsi vielä 1700-luvulla ihotauteja koskevassa teoksessaan voimakkaasti raskaana olevan kuvittelun merkitystä syntymämerkkien syynä.³¹

Ranskalainen Nicolas de Malebranche (1638–1715) kuvasi tapauksen, jossa eräs rikollisen teloittamista teilipyörässä seurannut nainen synnytti vammaisen lapsen. Tällä lapsella oli murtumat juuri niissä raajojen luissa, jotka rikolliselta oli katkaistu. Ernest Martin päätteli myöhemmin vuonna 1880, että murtumat johtuivat kohdun supistuksista, koska lapsella oli luita heikentävä, osteogenesis imperfecta -niminen sairaus. Alankomaalainen Hermann Boerhaave (1668– 1738) väitti kirjoituksissaan, että äidin kuvitelmat eivät voineet vaikuttaa sikiöön, paitsi jos niihin oli liittynyt kauhua. Tapahtumien sattumanvaraisuutta Boerhaave selitti sillä, että luonnonlakien tuntemus oli vielä puutteellista. PierreSylvain Regis (1632–1707) oli sitä mieltä, että epämuodostuneet samoin kuin normaalit idut oli kaikki luotu jo maailman alussa. Mikroskooppi keksittiin 1600-luvulla. Sen jälkeen voitiin nähdä siittiöt ja tehdä havaintoja sikiökehityksen alkuvaiheista. Englantilainen William Harvey (1578–1657), verenkierron keksijä, julkaisi vuonna 1651 teoksensa ”Exercitationes de generatione animalibus”, jossa hän ensimmäisenä viittaa epämuodostumien todelliseen luonteeseen sikiönkehityksen häiriöinä. Hän esitti epämuodostumien kehityksestä teorian, jonka mukaan niiden syynä oli kehityksen pysähtymisen varhaisemmalle, epätäydelliselle asteelle. Sellaiset epämuodostumat kuten huulija kitahalkio olivat samanlaisia kuin ne vaiheet, joita voitiin havaita sikiön normaalin kehityksen aikana. Nämä epämuodostumat saattoivat siten johtua kehityksen pysähtymisestä sikiökauden varhaisemmalle asteelle. Harvey jatkoi myös tutkimusta kohdun anatomian ja äidin asennon vaikutuksesta sikiön kehitykseen. Hänen ajatuksensa eivät saaneet hyväksymistä vielä pitkään aikaan, mutta ne lisäsivät anatomien kiinnostusta epämuodostumia kohtaan. Moni anatomi laati huolellisia kuvauksia sikiöiden ja elinten epämuodostumista, ja yliopistojen anatomisiin laitoksiin kertyi suuria epämuodostumien kokoelmia.³²

Kuriositeettikabineteista kiertäviin sirkuksiin ja etnografisiin näyttelyihin

Historiassa tunnetaan Odysseiasta kyklooppi Polyphemus, joka oli yksisilmäinen ja jättiläismäinen Goljat Vanhasta Testamentista, ja heidän tarinansa. Kertomukset, jotka ovat syntyneet poikkeavista ihmisistä, ovat omiaan selittämään kompleksista maailmaamme. Aristoteleelle, Cicerolle, Pliniukselle, Augustinukselle, Baconille ja Montaignelle, länsimaisen aatehistoriaan suurmiehille, erikoiset ihmiset olivat todiste Jumalan suunnittelusta. Egyptin kuninkaat, Rooman aristokraatit ja Euroopan kuninkaalliset pitivät kääpiöitä ja hulluja ikään kuin lemmikkeinään. Englannissa ajateltiin jopa, että erikoiset henkilöt olivat syntyneet pedon ja ihmisen yhteydestä. Valistusajan oppineet miehet keräsivät heidän mielestään hirviömäisistä vartaloista näytteilleasetteluja kuriositeettikabinetteihin. Niissä saattoi olla myös muita kummallisuuksia, kuten hain hampaita ja fossiileja. Vähitellen saattoi kuriositeettikabineteista tulla museoita, kuten vuonna 1841 perustettu kuuluisa P. T. Barnumin Amerikkamuseo. Esimerkiksi maineikas yhdysvaltalainen sirkustirehtööri P. T. Barnum ansaitsi omaisuuksia esittelemällä yleisölle muun muassa parrakkaita naisia, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia ja muita tavallisesta poikkeavia ihmisiä. Syntyi myös sirkuksia, joissa esiteltiin kaikenmaailman omituisuuksia ja Lontoossa kuuluisaksi tuli Bartholemewin Fair.³³

6. Vastakkainasettelussa pitkä ja laiha mies ja tukeva mies

Ihmisiä oli toki esitelty yleisölle jo kauan ennen Barnumia tai ranskalaisen Ferninand Gravierien kiertävää näyttelyä, jossa joukko nykyisen Ghanan alueelta olevia ašantikansan kiersi ympäri Eurooppaa. 1500-luvulla hallinneella asteekkikuningas Moctezuma II:lla oli eläintarhassaan näytillä kääpiöitä, albiinoja ja kyttyräselkiä. Renessanssiaikana italialainen kardinaali Hippolytys de Medicini rakennutti Vatikaaniin eläintarhan, jossa asui niin eksoottisia eläimiä kuin eri ihmisrotujen edustajia. Alun perin eläintarhat oli tarkoitettu vain ylhäisille, mutta Ranskan vallankumouksen seurauksena ne avattiin kaikelle kansalle. Etnografiset esitykset, joissa esiteltiin ”alkukantaisia ihmisryhmiä luontaisessa ympäristössään”, olivat suoraa jatkoa 1800-luvun suosituille kummajaissirkuksille. Ihmiset janosivat vaihtelua ja jännitystä. Tämän ymmärsi hyvin Pariisin kuuluisan Zoologique d´Acclimation johtaja Georffroy SaintHilare. Hän toi vuonna 1877 eläintarhaansa jotain aivan uutta ja mieltä kiehtovaa. Hän oli seurannut etnografisten näyttelyiden suosiota Saksassa, missä edelläkävijänä toimivat veljekset Hagenbeckit. Saint-Hilare toi Pariisiin 14 nubialaista Pohjois-Afrikasta, ja vielä samana vuonna hän toi grönlantilaisia inuiitteja. Alkuperäisväestön ansiosta eläintarhan kävijämäärän suosio nousi 37 prosentilla.³⁴

Samanaikaisesti alettiin myös tutkia, luokitella ja manipuloida erikoisia ihmisruumiita. Esimerkiksi ihmisnäyttelyt tarjosivat antropologeille tilaisuuden mitata ja tutkia ”villi-ihmisten” fyysisiä ominaisuuksia. Niin sanotun fyysisen antropologian suosio kasvoi etenkin sen jälkeen, kun ruotsalainen professori Anders Retzius vuonna 1842 kehitti kraniometrian eli menetelmän ihmisen kallon mittaamiseen. Eurooppalaisten päänmuoto poikkesi muun muassa inuiittien ja afrikkalaisten pään muodosta. Tällä havainnolla pyrittiin perustelemaan eurooppalaisten älyllistä ylivertaisuutta muihin rotuihin verrattuna.³⁵

Tieteellinen selitys muutti aikaisempaa käsitystä Jumalan luomasta

uskonnollisesta mysteeriudesta, tai ainakin muutti käsitystä tieteellisin termein. Terminologiana käytettiin patologiaa, ja pian hirviömäiset ruumiit joutuivat lääketieteelliselle estradille. Luettelo on pitkä. Erikoisia olivat muun muassa albinot, kiinalaiset jättiläiset, kannibaalit, parrakkaat naiset, jalattomat ja kädettömät ihmiset, siamilaiset kaksoset, tatuoidut ihmiset, villimiehet Borneosta, lihavat naiset ja Fidzin prinssit. Heidän rinnallaan sirkuksissa ja teatteriesityksissä esiintyivät hain ampujat, harjoitetut vuohet, sammakonsyöjät, änkyttäjät, kauneuskilpailijat, käärmeenkesyttäjät jne. Oli siis fyysisiä ongelmia omaavia ihmisiä kuin eksoottisia kansakuntia esittäviä esityksiä. Etsittiin myös puuttuvaa linkkiä ihmiskunnan kehityshistoriassa. Sellaisia esitettiin jopa Kamelitytön, Leijonanaisen, Partanaisen, Alligaattorimiehen, Kilpikonnapojan, Serpentinan ja Sealon olevan.

7. Kookas nainen

Kummallisina pidettiin myös afrikkalaisia albiinoja ja interseksuaalisia. Tieto friikeistä tai kummallisista ihmisistä levisi monella tapaa. Showmies tai professori piti opetuspuheen, lehdissä saattoi olla uutismainoksia erikoisten ihmisten elämästä ja pitkiä pamfletteja kirjoitettiin myös. Itse esitykset, joissa tärkeää roolia esittivät puvut ja tarvekalut, kampaukset yms., toivat myös tietoutta ihmisille. Lisäksi informaatio levisi piirroksien ja valokuvien kautta. Kirjoitettiin elämänkertoja, kuten Madame Howard, Leijonanaisesta kertova kirja.³ Siinä esitettiin myytti, jonka mukaan raskaana olevan äidin kimppuun hyökkäsivät leijonat, joilta rohkea isä pelasti äidin.³⁷

8. Eurooppalainen ja afrikkalainen

Usein showesityksissä esitettiin vastakkaisia ihmisiä. Lihavan vieressä oli laiha, valkoisen vieressä musta ja pitkän naisen rinnalla seisoi lyhyt mies. Tällaisia kuvia myös kuvattiin paljon. Erikoiset ihmiset saivat korkeamman eliitin ammatinimikkeitä: oli Kommandori Nutt, Kenraali Tom Thumb ja prinsessa Wee-wee. Lihavia naisia saatettiin kutsua Dolly Dimples ja Voitokas Winnie nimillä. Kiinnostuksen kohteena olivat siis sukupuolisuus, rotu, seksuaalisuus, etnisyys ja fyysiset ongelmat.³⁸

1800-luvun puolivälistä lähtien järjestettiin suuria maailmannäyttelyjä, joihin rakennettiin kokonaisia afrikkalaisia kyliä, egyptiläisiä basaareja ja mongolilaisia jurttaleirejä, joissa esimerkiksi saattoi olla inuiitteja esittelemässä hylkeenmetsästystä ja afrikkalaisia tanssimassa. Yleisö heitteli pikkukolikoita afrikkalaisten osastoilla oleviin lampiin ja nauroi sitten huvittuneena, kun nämä sukelsivat niiden perään ja nousivat pintaan raha hampaissaan. Matkamuistomyymälän kortit inuiiteista, pygmeistä ja Etelä-Amerikan alkuasukkaista menivät kuin kuumille kiville, mutta parasta oli jos pääsi aivan lähelle ”alkukantaisia villejä” tai peräti koskettamaan heitä. Chicagon maailmannäyttelyssä 1893 yleisö saattoi tökkiä kävelykepeillään näytteillä olevia afrikkalaisia.³

9. Ihmisnäyttelyjuliste

”Villien” esittelemisellä oli myös poliittiset tarkoitusperänsä. Länsimaalaiset itse saattoivat nähdä kuinka takapajuisia muiden maiden ihmiset oikein olivat kaikkine kummallisine käytöstapoineen. Etnografisilla näyttelyillä valtavissa maailmannäyttelyissä haluttiin saada suora kansan tuki Afrikan siirtomaakilvalle, jota käytiin vuosina 1870–1914. Näinä vuosina koko Afrikka alistettiin siirtomaavaltaan. Ranskan pääministerin Jules Ferryn puhe Ranskan parlamentille 1800-luvun lopussa kuvasti vallitsevaa asennetta hyvin: ”Ylemmillä roduilla (eurooppalaisilla) on oikeus ja velvollisuus sivistää alempia rotuja (ei-eurooppalaisia).” Vähitellen etnografisten näyttelyiden luonne alkoi muuttua. Alkuperäiskansojen ”villeyden” sijasta, alettiin korostaa kuinka paljon he olivat siirtomaavallasta hyötyneet. Toisen maailmansodan syttymiseen mennessä näyttelyitä ei juuri enää järjestetty.⁴

TAPAUS JOSEPH MERRICK, ELEFANTTIMIES

Nimi Joseph Carey Merrick (1862–1890) ei heti kuulosta tutulta, mutta jos mainitaan sana Elefanttimies, tietävät useimmat hänen tarinansa David Lynchin vuonna 1980 ilmestyneen elokuvan The Elephant Man kautta. Joseph Merrick koki surullisen kohtalon, sillä kengänkiillottajasta hänen ”uransa” eteni sirkuksen ”maskotiksi”. Sirkuksessa häntä esiteltiin Elefanttimiehenä suuriin mittoihin kasvaneiden pään ja vartalon takia. Valtava pää oli niin turvonnut, että siinä näytti olevan vain yksi silmä. Keskellä kasvoja oli lihakimpale, jonka tunnisti nenäksi vain sijaintinsa perusteella. Leuka oli kuhmurainen, ja törröttävän ylähuulen sisäpuoli oli kääntynyt ulospäin. Hänen vartalonsa oli painunut kieroon, ja sitä peitti paksu iho, joka roikkui monin paikoin paksuina poimuina. Kukkakaalimaisia kasvaimia oli tiheässä. Vasen käsi oli lyhyt ja laiha, oikea puolestaan pitkä ja vahva ja päätyi jyhkeään kouraan. Peukalo toi mieleen paksun porkkanan ja muut sormet mukulaisen juurakon.⁴¹

10. Joseph Carey Merrick

Lääkäri Fredrick Treves kuvasi tapaamistaan elefanttimiehen kanssa kirjassaan vuosia myöhemmin. Historiantutkijat arvelevat lääkärin hieman värittäneen tarinaa, mutta varmaa on, että ensitapaaminen tapahtui marraskuussa 1884. Miten Fredrick Treves kohtasi Joseph Merrickin oli julmasta kohtalosta kertova tarina. Treves astui pieneen ja likaiseen kauppapuotiin, jonne valo ei päässyt tunkeutumaan. Liikkeen ikkunan peitti valtava mainoskyltti. Siinä oleva piirros esitti olentoa, joka oli puoliksi mies, puoliksi norsu. Sirkustirehtööri Tom Norman, joka esitteli luonnonoikkuja eri puolilla Lontoota, opasti lääkärin peremmälle puotiin.⁴²

Sirkustirehtööri piti kummajaiselle kovaa kuria ja ärähti tälle käskyn nousta ylös. Epämuodostunut olio kohottautui seisomaan ja osoittautui puolipukeiseksi mieheksi. Merrick ei ollut kooltaan järin suuri. Treves oli varma, että tämä ei osannut puhua tai edes ajatella. Treves oli kiinnostunut selvittämään, miksi Merrickin vartalo oli niin epämuodostunut. Vastahakoisesti sirkustirehtööri antoi luvan viedä Merrickin läheiseen London Hospitaaliin. Tämä oli pukeutunut liinaan, joka peitti kasvot ja suureen hattuun ja viittaan. Sairaalassa Treves otti Merrickin vartalosta mitat ja piirsi kuvia. Kun muistiinpanot olivat valmiit, Treves ojensi Merrickille käyntikorttinsa. Tämä voisi milloin tahansa tulla tapaamaan Trevesiä.⁴³

Ennen uraansa sirkuksessa Merrick oli asunut kurjassa köyhäintalossa synnyinkaupungissaan Leicesterissä. Ruoka oli surkeaa ja raskaita töitä riitti aamusta iltaan. Merrick yritti sopeutua, mutta rujo ulkonäkö pelotti muita, myöskään hänen puheestaan ei saanut selvää epämuodostuneen suun takia. Koska elämä köyhäintalossa oli sietämätöntä, Merrick päätti hyödyntää rujoa ulkonäköään. Elokuussa 1884 Merrick tutustui kiertävään sirkukseen, jossa esiteltiin erilaisia luonnonoikkuja. Freak show –esitykset olivat yleisiä kaikkialla Eurooa. Oli lihavia naisia ja luurangonlaihoja miehiä. Miehiä, jotka olivatkin naisia. Mutta pian Elefanttimiehen esityksestä tuli koko shown

vetonaula. Lapsilta oli esitykseen pääsy kielletty, ja usein naisetkin pyörtyilivät, kun verho vedettiin sivuun. Yleisö kauhisteli ja inhosi norsumaista miestä. Joseph Merrick esiintyi lähes kaksi vuotta. Enimmän aikaa hän vietti lukittuna sisätiloihin, etteivät ihmiset pelästyisi ja esityksen kohokohta laimenisi. Vuonna 1886 esitykset kuitenkin kiellettiin kokonaan ja näin Merrick menetti leipäpuunsa. Kummajaissirkukset eivät sopineet uuteen brittiyhteiskuntaan, vaan olivat keskiaikaisia ja nöyryyttäviä.⁴⁴

Elefanttimies matkusti Belgiaan, mutta pian Manner-Euroopan politiikot alkoivat myös karsastaa luonnonoikkujen esillepanoa. Poliisi keskeytti kiertelevän sirkuksen ja Merrick oli pulassa. Nimittäin hänen itävaltalainen sirkustirehtöörinsä katosi Merrickin tienestien kanssa ja jätti tämän yksin maahan, jossa kaikki pelkäsivät häntä ulkonäön vuoksi. Hänellä ei ollut mitään, ei ruokaa ei majoitusta. Belgiassa toiminut sirkustirehtööri tuli kuitenkin katumapäälle ja osti laivalipun Merrickille. Matka oli erittäin raskas kokemus Joseph Merrickille. Häntä pilkattiin ja solvattiin muiden matkustajien taholta. Myös matkan päätepisteessä Liverpool Stationilla kerääntyi hänen ympärilleen tiivis ihmismuuri. Merrick joutui paniikkiin, mutta poliisit pelastivat hänet. Taskussaan hänellä oli lääkäri Trevesin antama käyntikortti, ja niin poliisit veivät Merrickin London Hospitaaliin uudestaan. Pääsy sairaalaan oli käännekohta. Treves käsitti, ettei tämä omituinen mies kykenisi elämään sairaalan ulkopuolella. Siksi hän toivoi, että Merrick voisi jäädä pysyvästi sairaalaan. Se olisi mahdollista, mikäli joku kustantaisi ylläpidon. Hyväntekeväisyyden kautta rahat tähän saatiin. Ihmiset halusivat tukea taloudellisesti miestä, joka oli menettänyt kaiken hirvittävän ulkomuotonsa vuoksi. Tarina siis herätti myötätuntoa. Jopa lisärakennus sairaalaan saatiin lahjoitusten myötä. Käyttöön tämä otettiin vuonna 1887 ja itse Walesin prinssi ja prinsessa osallistuivat vihkimistilaisuuteen. Myöhemmin prinssistä tuli Britannian kuningas Edward VII ja prinsessasta kuningatar Aleksandra. He olivat erittäin myötämielisiä Merrick parkaa kohtaan. Koska hallitsijasuku oli kiinnostunut Merrickistä, kiinnostui tästä myös yläluokka, joka toi lahjoja Merrickille ja vei tätä retkille.⁴⁵

Hän eli viktoriaanisena aikakautena 1800-luvulla, jolloin siis epämuodostuneiden ihmisten raahaaminen sirkuksen esiintyjäksi oli tuiki tavallista. Epämuodostuneiden ihmisten esitteleminen kiellettiin Englannissa

vasta vuonna 1886. Jopa nykyisen tieteellisen käsityksen mukaan Merrick itse oli saanut ajatuksen, että hänellä täytyi olla elefanttitauti, koska hänen äitinsä ollessa raskaana hänestä, oli elefantti potkaissut tätä. Se oli Merrickin oman käsityksen mukaan synnyttänyt hänen sairautensa.⁴ Samaa ajatusta käytetään David Lynchin elokuvassakin.

National Genome Research- instituutissa tutkijat ovat kuitenkin kaikella todennäköisyydellä löytäneet ”elefanttimiehen” geenin. Siellä on otettu dnanäytteet kuudelta ns. Proteus-oireyhtymää sairastavalta ihmiseltä. Oireyhtymän on uskottu syntyvän siten, että mutaatio tapahtuu vain tietyissä kehittyvän sikiön soluissa, minkä vuoksi vain tietyt kudokset myös sairastuvat. Seuraavaksi tutkijat aikovat selvittää, oliko Joseph Carey Merrickillä sama mutaatio. Hänen luitansa nimittäin säilytetään Lontoon Kuninkaallisessa Sairaalassa, joten näytteiden otto on mahdollista. Vaikka Merrick halusi olla kuten muutkin ihmiset, ei todennäköinen AKT 1 mutaatio geenissä antanut siihen mahdollisuutta. Kerrotaan myös, että hänestä lähti kauhea löyhkä⁴⁷, jonka pelättiin sairastuttavan lähellä olevat ihmiset. Lynchin karu kuvaus Merrickin elämästä on pysäyttävä ja liikuttava ja saa monet elokuvankatsojat milteinpä kyyneliin. Merrick joutui toimimaan ”sirkuspellenä” niin tavallisten kansalaisten kuin ylimistön parissa. Merrick kuoli 27-vuotiaana niskan murtumiseen. Sanotaan, että hän ei kuollessaan käyttänytkään muutoin apuna olleita tyynyjä, jotka takasivat, että hän kykeni hengittämään vaivattomammin. Myös kuuluisa poptähti ja laulaja Michael Jackson innostui David Lynchin elokuvasta jopa niin, että huhuttiin hänen tehneen tarjouksen Merrickin luista.⁴⁸

FALSE GREATNESS

”This true my form is something odd,

But blaiming me is blaiming God;

Could I create myself a new

I would not fall in pleasing you.

If I could reach from pole to pole

or grasp the ocean with span,

I would be measured by the soul;

The mind´s the standard of the man.”

Runo on Isaac Wattsin (1674–1748) runoilijan, teo ja loogikon runosta Joseph Carey Merrickin (1862–1890) vahvasti mukailema runo. Ensimmäinen säkeistö on Merrickin oma ja toinen mukaelma Wattsilta runosta False Greatness, joka löytyy kirjasta Horae Lyricae Book II (1706). Itse runo on kirjoitettu 1698. Joseph Carey Merrick eli Elefanttimiehenä tunnettu henkilö lopetti usein kirjeensä tällä runolla.⁴

III. TIETEELLINEN LUOKITTELU

NYKYAIKAISEN LUOKITTELUN PERUSTAJA CARL VON LINNÈ

Nuori lääketieteen ylioppilas Upsalan yliopistosta eli Carl von Linné kehitti nykyaikaisen taksonomian (luokittelun) perusteet. Häntä pidetään myös nykyaikaisen ekologian isänä, ja hänen merkityksestään kertoo esimerkiksi sanonta ”Luoja loi mutta Linné järjesti”. Hänen ensimmäinen tutkimusmatkansa sijoittui Lappiin vuonna 1732. Linné kirjoitti matkastaan matkapäiväkirjaa ”Iter Lapponicum”, Tuomo Itkosen 1969 suomentama teos on ”Lapinmatka 1732”. Tieteellisen luokittelun tarkoituksena oli valistusajan mukaisesti puhtaan tieteen palveleminen. Lappalaisten tarkkaileminen ihmisryhmänä ja rotuna oli yksi annettuja tehtäviä. Hänen opettajansa tohtori Rosénin pyynnöstä Linné yrittää esimerkiksi ratkaista, miksi lappalaiset ovat niin nopsajalkaisia. Hän ei löydä vain yhtä, vaan monta selitystä. Linné haluaa osoittaa, että syyt ovat yhteiskunnallisia, tapojen ja olosuhteiden aiheuttamia.

Kaikin tavoin tutkimusmatkailija Carl Linné osoittaa, että lappalaiset ovat sorretusta asemastaan huolimatta ihmisinä, eivät vain tasavertaisia lantalaisten kanssa, vaan jopa esimerkillisiä ja kadehdittavia. Se miksi lappalaiset ovat terveitä ihmisiä, tiivistyy hänen kahdeksan kohdan ohjelmaksi:

1. Erittäin puhdas ja kirkas ilma; sanoisin sitä uudeksi elämäksi.

2. Hyvin laitettu ruoka.

3. Kylmä ruoka. Keitetty ruoka saa jäähtyä; ruuan kimppuun ei käydä saappain ja kannuksin.

4. Erinomaisen puhdas vesi.

5. Mielen tyyneys. Vietetään kultaja hopeavuosia ilman minkään tavoittelua, vailla pienintäkään huolta omastaan, rahastakin.

6. Ei raskasta ravintoa kuten talonpojalla, joka voi hyvin kun nuttu on ratkeamaisillaan.

7. Alkoholi, jota ilman hän enimmäkseen on; jos hän olisi kokonaan ilman sitä, voisi vielä paremmin.

8. Tottumus kylmyyteen ja karaisevaan elämään lapsuudesta asti. Liharuoka; lihansyöjät ovat pitkäikäisempiä.

Näitä ajatuksia esittäessään, Linné oli vielä nuori tiedemies. 1700-luvulla oli nähtävissä viiden tendenssin suuntaus tieteellisessä ajatustavassa:

1. Ajatus arvojärjestyksestä luonnossa.

2. Ajatus välittävistä olennoista apinan ja ihmisen välisessä ketjussa.

3. Ajatus luonnon ratkaisevasta vaikutuksesta sekä ihmisluonnon että ihonvärin, kulttuurin ja tapojen vaihteluun ja degeneraatioon.

4. Ajatus siitä että anatomisten erojen syynä on lajiero eikä ulkoisten olosuhteiden ero.

5. Ajatus siitä että kaikkia ihmisiä ei ole luotu samanaikaisesti.

Koska tehtäväkenttä oli liian laaja yhdelle ihmiselle, Linné loi kirjeenvaihtajien verkon. Pääteos ”Systema naturea” ilmestyi vuonna 1735. Siitä otettiin peräti 13 painosta, ja sitä muutettiin ja täydennettiin jatkuvasti. Esimerkiksi lajinimi Homo sapiens, viisas ihminen, on Linnén luoma termi. Vastaavasti termi Homo troglodytes tarkoitti luolaihmistä. Kymmenennessä painoksessa 1758 Linné esitti Homo sapiensin viisi lajia: amerikkalainen, eurooppalainen, aasialainen ja afrikkalainen, viides oli sekalaji Homo monstrosus, luonnoton ihminen. Tähän hirvittävyyksien ryhmään Carl Linné lukee vinopäiset kanadalaiset, suuripäiset kiinalaiset ja vuorilla asuvat patagonialaiset sekä yksikiveksiset hottentotit, ja lisäksi: ihramahansa korsetein hoikentaneet eurooppalaiset tytöt.

Toisin sanoen 1700-luvulta periytyvässä eurooppalaisessa tieteellisessä traditiossa on kaksi suhtautumistapaa alkukantaiseen ihmiseen. Ensimmäinen tapa on ihannoiva (vrt. lappalaiset) ja toinen kauhisteleva (vrt. Afrikka kokonaisuudessaan ja hottentotit). Linné ei vielä mainitse teoksessaan rodun käsitettä, mutta hänen luettelonsa ihmislajeista on asettautunut käsitykseksi ihmisarvosta.⁵

CHARLES DARWIN (1845–1912) JA EVOLUUTIOTEORIAN VAIKUTUS (DARWINISTA GALTONIIN)

Viktoriaaniselle ajalle tyypillisesti Charles Darwin uskoi, että ihmisrotujen välillä on luonnonvalinnan takia eroja henkisissä ja älyllisissä ominaisuuksissa. Tätä on käytetty hyväksi rotuoppien kehittämisessä ja perustelussa. Itse asiassa hän totesi jopa kirjassaan ”Lajien synty” (1859), että ihmisrotujen väliset eroavaisuudet ovat niin suuria, että missä muussa eläimessä hyvänsä sellaisten esiintyminen johtaisi niiden luokitteluun eri lajeiksi. Vaikka ”Lajien synty” ei ollut kannanotto rotuteoreettiseen tai rotuideologiseen keskusteluun, siitä tuli sellainen Darwinin käyttäessä kilpailutermejä, kuten esimerkiksi olemassaolon taistelu, vahvimman eloonjäänti. Darwin myönsi ottaneensa ensimmäisen termin yhteiskuntatieteilijä Thomas Malthusilta (1766–1836) ja jälkimmäisen Herbert Spenceriltä. Myös käsite evoluutio ei ole Darwinin luomus, vaan se kuului laajalti aikakauden tieteelliseen ajatteluun.

11. Charles Darwin

Vaikka valistuksen ajan ihmiskäsitys oli globaali ja tasa-arvoa kannattava, niin kuitenkin tieteellinen ajattelutapa johti myös ihmiskunnan luokitteluun. Uusien tieteiden, biologian, maantieteen ja antropologian perustajat loivat perustan luokittelun kehittymiselle tarkaksi typologiaksi. Kun vielä kielitieteilijät tulivat mukaan, löytyi eri rotujen ja kansojen kantakieliä. Kuitenkaan 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun luokituksilla ei ollut ominaista kansojen tai rotujen eriarvoisuuden korostaminen. Tämä trendi tuli myöhemmin, sillä luonnontieteilijät, lääkärit ja filosofit julkaisivat teoksia, joiden mukaan rotuominaisuudet olivat määrittäneet ihmisyhteisöjen kehittymisen suunnan.

Tunnetuin rotuajattelija lienee Joseph Arthur de Gobineau (1816–1882). Hänen teoksensa on nimeltään ”Ihmisrotujen eriarvoisuudesta”. Gobineau ei sinänsä ollut nationalisti, vaan hän puolusti yläluokan asemaa alempien nousupyrkimyksiä vastaan. Teoksessaan hän yhdisteli aikansa antropologien ja biologien tietämystä rotuominaisuuksista sekä hyvin erilaisten tekstientekijöiden näkemyksiä rodun merkityksestä historiallisessa kehityksessä. Hänen näkemyksiinsä kuului ihmisrotujen selitys, säätyjen (luokkien) rotusidonnaisuus ja pessimistinen kehitysajatus. Viimeksi mainittu tarkoittaa ajatusta siitä, että rotusekoitus, arjalaisen veren huononeminen valkoisen rodun sisällä ja päärotujen kesken johtaa kulttuuriseen rappeutumiseen. Epätieteellisenä Gobineaun esityksiin suhtauduttiin varauksellisesti. Kirja kuitenkin sai läpimurtonsa 1890-luvulla.

Alkuvaiheessa Darwinin evoluutiokäsityksen eräs tunnetuksi tekijöistä Saksassa, oli eläintieteilijä Ernst Haeckel (1834–1919). Hänen luonnonfilosofisella maailmankuvallaan ja rotukäsityksillään katsotaan olleen merkittävä vaikutus niin oman ajan saksalaisten kuin myöhemmin natsismin aatteisiin. Haeckelin ajatuksena oli, että maailmanhistoria oli fysikaalis-kemiallinen prosessi, jota ohjasi luonnol-linen valinta. Haeckelin monismin mukaan yhteisestä alkuihmislajista oli kehittynyt kaksitoista lajia, jotka jakaantuivat

kolmeenkymmeneenkuuteen rotuun. Evoluution kärkeä edusti valkoisen lajin indogermaaninen rotu. Alemmat rodut tulisivat häviämään eloonjäämistaistelussa.

Darwinismin yhteiskunnallisena soveltajana toimi esimerkiksi puolalaissyntyinen Ludwig Gumplowicz. Hän julkaisi vuonna 1875 teoksen ”Valtio ja rotu”. Gumplowicz selitti valtion kehittymisen darwinistisin termein. Kyse oli olemassaolon kamppailusta, jossa taistelevina osapuolina olivat kansan eri elementit, rodut ja heimot.

Sen sijaan tieteen sisäisessä kehityksessä pidetään luonnollisen valinnan prinsiippiä korostettuna tekijänä perinnöllisyysopin tutkimuksissa. Eläintieteilijä August Weismann (1834–1914) esitti 1800-luvun lopulla, etteivät hankitut ominaisuudet periydy. Käsitystä vahvistivat Gregor Mendelin tutkimustulokset, sekä myös uusien tutkijoiden työt. Lamarckin ja Darwinin oletukset siitä, että ulkoiset tekijät vaikuttivat perintötekijöihin kumottiin. Määrääviä olivat sukusolujen geneettiset muutokset. Darwinin serkku Francis Galton (1822–1911) esitti ajatuksia eugeniikasta eli rodunjalostuksesta jo 1860-luvulla. Rotuhygienian ohella kehittyi myös rotuantropoen tai antropososioen suuntaus.⁵¹

”EVOLUUTION PUUTTUVA LENKKI” OTA BENGA

12. Ota Benga

Ota Benga syntyi noin 1883 ja kuoli 20 maaliskuuta 1916. Hän oli kongolainen Mbuti pygmi, joka tuotiin Afrikasta St. Lousianan näyttelyyn Missouriin 1904. Hän myös esiintyi New Yorkin Bronxin eläintarhassa 1906. Kongolainen Mbuti pygmi viihdytti yleisöään ampumalla jousella ja painimalla Dohong-nimisen orangin kanssa. New York Timesin mukaan vain harvat vastustivat ihmisen sulkemista apinahäkkiin. Lehden toimittaja kertoi myös, että yleisölle oli tarjoutunut oiva mahdollisuus havainnoida Ota Bengan ja apinoiden yhtäläisyyksiä. Artikkelin mukaan ”Bengan ja apinan päät ovat samankaltaisia, ja molemmat irvistävät samalla tavalla nähdessään jotain mieluisaa”. Papit tosin vastustivat Bengan kohtelua, mutta katsojat pohtivat kilvan oliko tämä 23vuotias mies edes ihminen. Newyorkilainen pastori James H. Gordon järkyttyi Bengan kohtalosta. Hänen mielestään mustaihoisten rotua oli jo sorrettu tarpeeksi ilman, että yksikään laitetaan häkkiin apinoiden kanssa. Kasvava vastustus pakotti eläintarhan johtajan William Hornadayn lopettamaan Ota Bengan esittely apinoiden kanssa. Mutta vaikka Benga tämän jälkeen sai liikkua vapaasti eläintarhan alueella, seurasi häntä aina suuri ihmisjoukko. Kiinnostuksen syy lienee se, että Ota Bengaa pidettiin ”evoluution puuttuvana lenkkinä” ihmisen ja apinan välillä. Näin häntä voitiin esitellä sensaationa yhdessä apinoiden kanssa.⁵²

13. Ota Benga eläintarhassa New Yorkissa

14. Eurooppalainen ja pygmejä

Joulukuussa 1906 Benga luovutettiin pastori Gordonin hoiviin, ja tämä löysi sijaisperheen Virginiasta. Bengalla oli viilatut hampaat, jotka nyt peitettiin kuorilla, ettei häntä enää pidettäisi raakalaismaisena ja julmana pygminä. Pian Benta pääsi kouluun ja oppi englanninkieltä. Hän sai töitä tupakkatehtaalta ja alkoi säästämään matkarahaa Afrikkaan palaamiseen. Syttyi ensimmäinen maailmansota ja matkustajaliikenne Afrikkaan lopetettiin. Tästä Benga masentui ja 20.3.1916 hän sytytti seremoniallisen rovion ja ampui itseään sydämeen.⁵³

SAARTJIE (SARAH) BAARTMAN

Sarah Baartman syntyi 1789. Hän työskenteli orjana Kapkaupungissa, josta brittiläisen laivan lääkäri William Dunlop ”löysi” hänet ja suostutteli mukaansa Englantiin. Dunlopin aie oli esitellä Baartman ”tieteellisenä kuriositeettina”, johtuen Baartmanin epätavallisen suurista pakaroista ja genitaalialueista. 1800luvun alussa erilaiset ”freak show’t” yleistyivät, ja Baartmanin tyypilliset Khoisan –heimon piirteet sopivat eurooppalaisiin käsityksiin mustien alempirotuisuudesta ja pidäkkeettömästä seksuaalisuudesta. Sarah Baartman esiteltiin Lontoossa ”Hottentottien Venuksena”. Baartmania kierrätettiin Lontoon kautta Pariisiin. Hän kuoli 25-vuotiaana 1815, olettavasti syfilikseen. Baartmanin luurangosta otettiin kipsivalu ja hänen elimensä säilöttiin. Ne olivat näytillä Musee de l’Homme Pariisissa aina vuoteen 1974 asti. Nelson Mandelan toiveesta 1994 Sarah Baartmanin kotiinpaluuta ryhdyttiin valmistelemaan, ja 2002 jäämistö palautettiin Kapkaupunkiin. Baartman haudattiin synnyinseudulleen Gamtoos River Valleyyn, Itäiseen Kapmaahan. Hänen lähdöstään Kapkaupungista Lontooseen oli kulunut 187 vuotta.⁵⁴

15. Saartjie (Sarah) Baartman

FYSIONOMIA JA FRENOLOGIA KYTKEYTYVÄT ANTROPOLOGISEEN TIETEESEEN

1800-luvulla suosituiksi ja arvostetuiksi tieteenaloiksi nousivat fysionomia ja frenologia. Molemmat alat perustuivat ajatukseen, jonka mukaan vartalon muoto, kasvot ja kallon muoto, ja erityisesti kallon kuhmut kertoisivat yksilön taipumuksista ja luonteenpiirteistä. Jo Aristoteleella oli ollut ajatuksia fysionomiasta. Ihmisen ruumis ja yleinen ulkonäkö, erityisesti kasvot kertoivat ”sielullisia” ominaisuuksia. Uudelleen nämä ideat nosti esille sveitsiläinen runoilija-pappi Johann Kaspar Lavanter (1741–1801). Hänen teoksensa ”Physiognomische Fragmente zur Beföderung der Menschenkenntniss und Menschenliebe” (1775–1778) oli suosittu koko 1800-luvun erityisenä moraalisena oppikirjana ja taiteilijoiden apuvälineenä. Sitä käytettiin jopa apuna, kun talousväkeä palkattiin, ystävyyssuhteita solmittiin tai tehtiin kauppaa.

Lavanter toisti vanhoja ajatuksia siitä, että ihmisen tunteet jättävät pysyviä merkkejä ulkomuotoon. Luonteeltaan vihainen ihminen kantaa vihaisen ihmisen tuntomerkkejä. Ihmisen sielu on kuin lamppu, joka loistaa hänen ruumiinsa läpi.

Sama idea oli toki kuvataiteissa jo Leon Battista Albertin (1404–1472) ajoista lähtien. Ruumiin liikkeet, ”movimento dei corpi”, kuvasivat sielun liikkeitä ”movimento d´animo”. Le Brun 1600-luvun loppupuolella laatima mallikirja mielenliikutusten kuvaustavoista oli varsin niukka. Kyseeseen tulivat yksinkertaiset, lähes triviaalit tunteet, kuten ”kunnioitus”, ”ihailu”, ”ilo”, ”viha” jne. Monimutkaisia sieluntiloja, puhumattakaan henkilön ajankuluista, mielikuvista tai sanallisista ilmauksista, tällaisten ohjeiden mukaan oli mahdoton kuvata.⁵⁵

Frenologia puolestaan perustui siis ajatukseen, että kallon muoto ja sen kuhmut kertovat yksilön taipumuksista ja luonteenpiirteistä. Alan kehittäjä Franz Joseph

Gall (1758–1828) piti fysionomiaa epätieteellisenä höpötyksenä. Hän väitti sen sijaan, että aivoissa olevat kohdat näkyivät kallossa ja kertoivat siten henkilön ominaisuuksista, lahjakkuudesta ja sairauksista. Gallin mukaan aivot eivät olleet yhtenäinen massa, vaan ne koostuivat erilaisista elimistä. Näin siis erilaiset taidotkin paikannettiin johonkin tiettyyn paikkaan aivoissa. Ei aikaakaan, kun antropologisen valokuvauksen ja frenologian kytkeytyminen tapahtui. Syntyi näkemisen ja tietämisen liitto.

Sitä myöten, kun eurooppalainen kolonialismi valloitti yhä uusia mantereita, yleistyivät siirtomaiden asukkaista kertovat kuvalliset teokset. Myös eurooppalaiset rodut ja syrjäiset alueet kiinnostivat. Esimerkiksi väitöskirjassaan ”Visualising the ’Dark Continent’. The Process of Illustrating NineteenthCentury. British Travel s of Africa” (2006), on Leila Koivunen tuonut esille kuinka kuvat luonnoksista kehittyivät varsinaisiksi kuviksi ja kuinka tuntematonta kuvien avulla kartoitettiin. Hänen työnsä keskittyy pääasiassa Afrikkaan, mutta voidaan ajatella samanlaisten tapahtumaprosessien olleen käynnissä ympäri maailmaa.

Ensimmäinen antropoen instituutio, ”Aborigines Protection Society” perustettiin 1837 ja ”Ethnological Society” 1843, lähes samaan aikaan keksittiin valokuvauksen peruskeksinnöt dagerrotypia ja talbotybia.⁵ Antropologia oli kytkeytynyt myös politiikkaan ja talouteen. Se ikään kuin toi tieteellisen selityksen rodullisille ja nationalistisille etuoikeuksille.

Ennen kuin kenttätyömetodit otettiin käyttöön, oli antropologia tieteenä niin sanottua nojatuolitiedettä. Useimmat antropologit tekivät tutkimuksiaan lähetyssaarnaajien, uudisasukkaiden, tutkimusmatkailijoiden ja hallintovirkamiesten keräämien materiaalien pohjalta. Tämä materiaali sisälsi luotettavaakin tietoa. Monet näistä monografioista ovat tasoltaan korkealuokkaisia ja jotkut niistä ovat yhä ainoita tiedonlähteitä useiden alkuperäiskansojen kohdalla.

Tällainen lähetyssaarnaajana toimineen R. H. Codringtonin omiin havaintoihin perustuva tutkimus Melanesiasta vuosina 1863–1887, on hyvä esimerkki. Codrington oli hyvin tietoinen etnografisen materiaalin havainnointivaikeuksista, erityisesti suhteessa uskontoon. Hänen mukaansa uskomuksien ja käytänteiden raja oli hiuksenhieno, koska informantit eivät olleet tottuneet luokittelemaan kyseisiä asioita mihinkään systeemeihin ja luokkiin. Sitä paitsi uskomuksiin liittyvillä asioilla saattoi olla salainen luonne ja niistä kertominen oli vahingoittavaa tai että asiat yksinkertaisesti olivat informantille itselleenkin luonteeltaan niin vaikeita, että niistä oli vaikea puhua.⁵⁷

Varhaisimpien tutkimusten tarkoituksena oli lähinnä kerätä materiaalia yleisiä etnografisia vertailuja ja alkuasukasyhteisöjen luokittelua varten, eikä ryhtyä perusteellisiin sosiologisiin tutkimuksiin. Antropologeihin vaikuttivat evolutionistiset olettamukset, joiden mukaan primitiiviset yhteisöt edustivat sellaisia kehitysasteita, joita kaikki ihmiset ovat joskus läpikäyneet ja tällaiset yhtäläisyydet olisivat tavoitettavissa ympäri maailmaa samalla kehityksen tasolla elävien keskuudessa.⁵⁸

Esimerkiksi ajateltiin, että vasen aivopuolisko oli kehittyneempi valkoihoisilla ja miehillä verrattuna naisiin tai ”alkukantaisiin” kansoihin. Oli nimittäin havaittu, että oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä vallitsi toiminnallinen epäsymmetrisyys. Ranskalaiset aivotutkijat totesivat vain vasemman aivopuoliskon olevan ”puhekykyinen” ja rationaalinen, kun taas oikea aivopuolisko näytti olevan mykkä ja tunteiden ja vaistojen kotipesä. Ihmisen aivojen kaksoisluonne (rationaalinen/irrationaalinen) herättivät kysymyksiä laajemminkin mielen toiminnasta. Oikean aivopuoliskon katsottiin hallitsevan hämäriä fysiologisia prosesseja, jotka eivät olleet vasemman aivopuoliskon ylläpitämän tietoisen kontrollin alaisia. Tiivistettynä vasen aivopuolisko edusti sivistystä, oikea villipetoa.⁵

ANTROPOGEOGRAFIA

1900-luvun alun antropogeogafi J. E. Rosberg toteaa, että tarkka rotujako on yleensä vaikea, koska aikojen kuluessa monet rodut ovat sekoittuneet keskenään. Tärkeimpinä rotutuntomerkkeinä pidetään antropologisia eli ruumiin eri osien suhteita koskevia tuntomerkkejä. Siksi pääkallon muoto, sen pituuden suhde leveyteen, on sangen tärkeä rotutuntomerkki; indeksiluku saadaan määritetyksi siten, että kallon leveyden suhde pituuteen merkitään prosenteissa. Pitkäkalloisten indeksi on 58–75, keskikalloisten 75–80 ja lyhytkalloisten siitä yli 80.

Toinen antropoen tuntomerkki on naamankulman suuruus, jonka muodostavat suorat viivat korva-aukosta nenän juureen ja otsan etumaisesta kohdasta ylähampaitten juureen. ”Kehittyneemmillä” roduilla naamankulman suuruus lähenee suoraa kulmaa, ”alemmilla” kehitysasteilla se on terävämpi. Myös silmäaukon muoto (kiinalaisilla vino) samoin kuin nenän ja huulien muoto on tässä suhteessa tärkeä. ¹

Ihon väri, tukan laatu ja silmien väri ovat vielä rotua markkeeraava merkkejä. Puhutaan valkoisesta, keltaisesta, punaisesta, ruskeasta ja mustasta rodusta. Hiuksien karkeus, sileys, kutrisuus ja villaisuus ovat myös usein rotutuntomerkkejä. ²

Pääkallon pituus L—-L. Pääkallon leveys B—B, Xaarmikulma A-—B-—C.

J. E. Rosberg jakaa eri kansat karkeasti ottaen seuraavanlaisesti:

I. Vaaleaihoisia välimaisia kansoja

1. Haamilaisia (egyptiläiset, abessinialaiset, nubialaiset, berberit)

2. Seemiläisiä (juutalaiset, arabialaiset, syyrialaiset)

3. Arjalaisia eli indogermaaneja (hindut, persialaiset, kreikkalaiset, romaaniset kansat, germaanit, slaavit, liettualais-lättiläiset, keltit, kaukaasialaiset ja baskit)

II. Mongoloidisia kansoja, keltaisia, ruskeita tai kuparinruskeita, tukka musta ja karhea

1. Mongolodeja (kiinalaiset, japanilaiset, tiibettiläiset, ural-altalaiset y.m.)

2. Malajilaisia (vars. malaijit, polynesialaiset, mikronesialaiset, hovalaiset)

3. Intiaanit, eskimot, tshuktshit

III. Negroidisia kansoja

1. Neekerit

2. Hottentotit, busmannit, kääpiökansat

3. Dravidakansat

4. Austraalialaiset

5. Papualaiset ja melaneesialaiset

Hänen mukaansa austraalialaiset ja Afrikan kääpiökansat (pygmit) muistuttavat enemmän rotutuntomerkeiltään vanhemman kivikauden ihmisiä. ³

Karkeamman jaksottelun jälkeen J. E. Rosberg luokittelee kutakin rotulajia hieman tarkemmin. Esimerkiksi papualaisten iho on tummanruskea, tukka runsas ja yleinen kulttuuritaso koko joukon korkeampi kuin austraalialaisilla. Lisäksi alimmilla kulttuurin asteilla pidetään keräilijäkansoja, jotka elävät yksinomaan tilapäisistä luonnon antimista. Jos jollakin seudulla ravinnonsaanti alkaa loppua, siirtyy heimo pois sieltä, etsien parempia toimeentulon mahdollisuuksia. Tällaiset arvioinnit siis kielivät oman aikansa kulttuurista näkemystä. ⁴

Maantieteilijä J. E. Rosberg teki myös antropologisia mittauksia Lapinmatkoillaan 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Näiden ja aikaisempien havaintojensa pohjalta hän päätteli, että saamelaiset ovat mongoleja. Hänen mielestään heidän yleistä ulkomuotoaan luonnehtivat pienikasvuisuus, mustatukkaisuus, tummaverisyys, vääräsäärisyys ja rumuus sekä ulkonevat poskipäät, pienet, tummat ja surulliset silmät, iso suu, harva parta ja karkea tukka. Rodullisesti puhtaimpia, aitoja lappalaisia olivat Rosbergin mielestä porolappalaiset. Rotupuhtauden teema kiinnosti Rosbergia muutenkin, sillä hänen mielestään vähäiset sekaavioliitot johtuivat voimakkaasta rodullisesta vastakohdasta. Hän oli tässä mielessä eri mieltä Lapin komitean kanssa, joka selitti, ”että suomalainen nainen ei voi eikä halua elää lappalaisten ehdoilla, koska naisten työ heidän keskuudessaan on paljon vaikeampaa ja monipuolisempaa kuin suomalaisten keskuudessa”. ⁵

1800-luvulla ei ollut teknisesti mahdollista päästä elävän potilaan ihon alle. Ei ollut olemassa aivokuvantamismenetelmiä hermoston, aivojen ja sisäelinten tutkimiseen. Vaihtoehtona oli etsiä esimerkiksi sairauden, temperamentin tai älykkyyden merkkejä kasvoista, kallon muodosta ja koosta sekä ihosta, ruumiinrakenteesta tai jopa hajusta. 1800-luvun lääkärit uskoivat ulkomuodon ja erityisesti kasvojen ilmaisevuuteen. Ranskalainen lääkäri Philippe Pinel (1745– 1826) mittaili kalloja ja mielisairaiden päiden ulottuvuuksia ja totesi sairaiden kallonmuodossa olevan joitakin epämuodostumia, varsinkin kun kyseessä oli ”idiotismi” eli vajaamielisyys. Hän kuitenkin myönsi aivojen anatomian ja patologian peittyvän vielä toistaiseksi äärimmäiseen hämäryyteen.

Pinelin oppilas Esquirol oli jo vakuuttuneempi, että lunaatikkojen fyysisten piirteiden tutkiminen helpottaa psykiatrin diagnostista työtä. Taiteilijoita lähetettiin Pariisin asyyleihin eli mielisairaaloihin piirtämään potilaiden kasvonpiirteitä, joiden uskottiin paljastavan jotakin heidän sairautensa luonteesta. Eräs piirros kuvaa ”fanaattista pappia”, toinen ”melankolista pankkiiria” ja kolmas ”armeijan miestä, joka kutsuu itseään Ruotsin kuninkaaksi”. Vielä tunnetumpia ovat taidemaalari Théodore Géricaultin (1791– 1824) monomaniasta eli mielisairaudesta vuonna 1822 tekemät maalaukset.

Alkuperäiskansojen keskuudessa puolestaan mielisairauksia, alkoholismia ja aivokuppaa pidettiin harvinaisina. Vaikkei heillä tällaisia ”sivilisaatiosairauksia” ollutkaan ei se silti kohottanut arvostusta eurooppalaisen imperialismin ja kolonialismin kultakaudella.

Mutta kuka olisi arvannut, että Neanderthalin ihmisen ja nykyihmisen geeniperimä on 99%:a sama? Max Planck- instituutin tutkija, ruotsalainen Svante Pääbo kykeni työryhmineen ratkaisemaan Neanderthalin ihmisen arvoituksen. Svante Pääbo on erikoistunut evoluutiogenetiikkaan. Hän tunnetaan myös paleogenetiikan alan perustajana. Paleontologian ja genetiikan yhdistävä ala tutkii muun muassa varhaisia ihmisiä ja muinaisia ihmispopulaatioita. ⁷

TRUGANINI, VIIMEINEN PALAWAH

16. Truganini

Truganini (n. 1812–1876) oli tasmanialainen nainen. Hän oli viimeinen puhdas palawah eli Tasmanian alkuasukas. Toisin sanoen hän oli viimeinen elossa ollut kahden palawahin jälkeläinen. Vanhimmaksi miespuoliseksi palawahiksi eli hänen kolmas aviopuolisonsa eli William Lanne ”King Billy”. Nykypäivänä on kuitenkin vielä elossa ihmisiä, joilla on sekä palawahien että eurooppalaisten verta. Truganini oli merkittävässä osassa, kun aboriginaalien suojelijana tunnettu George Robinson tallensi tietoa palawahien elintavoista. Hän oli siis tärkeä informantti. Truganini tunnetaan muillakin nimillä: Trugernanner, Trugernanna, Trugannini, Trucaninny ja Lalla Rookh (Lalla Rooke). Truganini syntyi Tasmanian kaakkoispuolella sijaitsevan Brunynsaaren länsiosassa. Hänen isänsä oli kaakkoisen palawah-heimon johtaja Mangerner (Mangana). Truganinin nimi tarkoitti maltsoihin kuuluvaa Atriplex cinerea- kasvia.

Eurooppalaiset kolonialistit, valaanpyytäjät, puunhakkaajat ja merimiehet saapuivat Tasmaniaan vuonna 1803. Pian eurooppalaisten noustua maihin alkoi lähes 30 vuotta kestänyt mustana sotana tunnettu vainoaminen. Vuoden 1829 maaliskuuhun mennessä, jolloin Truganini tutustui isänsä kanssa G. A. Robinsoniin, merimiehet olivat tappaneet hänen äitinsä ja siepanneet hänen siskonsa, sotilaat ampuneet hänen enonsa ja puunhakkaajat murhanneet hänen aviomiehensä Paraween. Tämän kuoltua Truganini avioitui vielä samana vuonna tasmanialaisen Woorraddyn kanssa. Truganini ja hänen puolisonsa olivat mukana jokaisella G. A. Robinsonin ja tämän pojan tekemällä matkalla. He kulkivat ympäri Tasmaniaa viiden vuoden ajan vuosina 1830–1835. Truganini ja Woorraddy sekä muut mukana olleet palawahit toimivat oppaina omaan kulttuuriinsa. Truganini oli taitava oman heimonsa perinteen asiantuntija, vaikka myöhemmin hänen elämästään syntyikin myyttisiä tarinoita ja legendoja. Robinson tallensi kaikki tiedot päiväkirjaansa, joka on kattavin etnografinen lähde palawah-yhteisöstä.

Vuoden 1835 marraskuussa palawahit pakkosiirrettiin Flindersinsaarelle. Jäljelle

jääneet palawahit oli tarkoitus käännyttää ja eurooppalaistaa. Seuraavan vuoden alussa Truganini ja hänen kumppaninsa pääsivät pois saarelta, koska heidän oli tarkoitus etsiä erästä todennäköisesti eloon jäänyttä tasmanialaisperhettä Luoteis-Tasmaniasta. Matka päättyi tuloksettomana heinäkuussa 1837. Heidän palattuaan takaisin Flinderssaarelle, oli suurin osa palawah-heimon jäsenistä kuollut. Eurooppalaistamisohjelma ei toiminut, joten se lopetettiin.

Helmikuussa 1839 Truganini, Woorraddy ja 14 muuta alkuperäisasukasta matkasivat Robinsonin kanssa Kaakkois-Australiaan, Port Phillipille. Matkaan lähteneistä viittä, Truganinia, kahta miestä ja kahta naista syytettiin 1841 kahden valaanpyytäjän murhasta. Tammikuussa vuonna 1842 miespuoliset palawahheimon jäsenet hirtettiin, ja naispuoliset (Truganini, Fanny ja Matilda) lähetettiin takaisin Flindersinsaarelle. Matkaan liittyi myös Woorraddy, joka kuitenkin menehtyi tällä reissulla. Tämän jälkeen Truganini eli Alphonso- nimisen aboriginaalin kanssa, kunnes he muuttivat 1847 vastaperustettuun Oyster Coveen 46 eloonjääneen palawahin kanssa. Siellä Truganini alkoi protestoida eurooppalaistamista vastaan ja aloitti uudestaan perinteiset tavat – äyriäisten sukeltamisen ja metsästämisen.

Vuoteen 1869 mennessä Truganini ja William Lanney olivat ainoat elossa olevat alkuperäiset Tasmanian aboriginaalit, ja vuonna 1874 Truganini oli ainoa eloonjäänyt palawah. Samana vuonna hän muutti Hobartiin Dandridge-perheen suojelukseen. Hän kuoli rouva Dandridgen talossa vuonna 1876. Kuollessaan Truganini oli 64-vuotias. Hän itse oli toivonut ruumiinsa tuhkaamista, mutta se haudattiin polttamattomana ja kaksi vuotta myöhemmin Tasmanian Royal Society kaivoi ruumiin ylös tutkimuksia varten. Luuranko oli esillä Tasmanian museossa vuosina 1904–1947. Vasta 1976 Truganinin luuranko tuhkattiin ja ripoteltiin hänen toivomuksensa mukaisesti DÈntrecasteaux´n kanavaan. ⁸

EKSOOTTISUUS MASSOJEN HUVINA: TANSKA 1878–1909

Truganinin luut joutuivat Tasmanian museoon, ja olivat esillä aina vuoteen 1947. Mikä on uskomaton tarina sinänsä. Yhtä uskomatonta on kuitenkin se, että koko joukko alkuperäisasukkaita ympäri maailmaa, joutui esiintymään vielä 1900luvun puolella Tanskan eläintarhassa tai tivolissa. Tällaistä ”ihmisesiintymistä” tapahtui niin Tanskassa kuin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, etenkin 1800luvulla. Esiintyjinä toimivat muun muassa nubialaiset, lappalaiset, sioux intiaanit, intialaiset, burmalaiset, kiinalaiset, japanilaiset ja samoalaiset. Olipa joukkoon haalittu kannibaaleiksi itseään tituleeraavia, sotamiehiä ja haaremin esiintyjiä. Ihmisryhmät esittivät omia tapojaan, esimerkiksi lappalaiset tai saamelaiset asuivat teltoissa, tekivät ruokaa, hoitivat poroja, aivan kuten he olisivat tehneet omassa kaukaisessa, eksoottisessa Lapin maisemassaan. ”Eksoottisia ihmisiä” oli ollut Tanskassa jo paljon ennen vuotta 1901. Tanskan kuningas Kristian IV (1588–1648) oli lähettänyt retkikunnan vuonna 1606 Grölantiin saadakseen haltuunsa pohjoisen Atlantin valtameren ja maiden oikeudet. Takaisin tullessaan retkikunta toi yhdeksän inuiittia Tanskaan. Kuninkaallisessa hovissa inuiitit sitten esiintyivät kuningasperheelle ja hoviväelle. Vuonna 1724 toinen inuiittiryhmä esiintyi tällä kertaa hieman laajemmalle yleisölle. Inuiittien tehtävänä oli soutaa kajakeillaan Frederiksholmin kanaalia pitkin Kööpenhaminan keskustassa. Kuningas Fredrik III:nen (1648–1670) ja kuningas Kristian V (1670–1699) hovissa oli ”murjaaneiksi kutsuttuja”, joita oli tuotu lahjoiksi samalla tavoin kuin muitakin ”eksoottisia tavaroita”. Suurin osa näistä tuotiin Amerikoista.

Vaikka ”eksoottisia ihmisiä” oli tuotu Tanskaan jo niinkin varhain, niin laajempi yleisö pääsi tutustumaan heihin oikeastaan vasta 1800-luvulla. Tällaisista ihmisesityksistä tuli spektaakkelimaisia show-näytöksiä ennen kaikkea vuosina 1878–1909. Toisinaan tätä aikaa kutsutaan Hagenbeckkaudeksi. Nimi tulee saksalaiselta Carl Hagenbeckiltä, joka oli yksi massanäyttelyiden järjestelijöistä. Saksalainen villieläinkauppias ja eläintarhuri Carl Hagenbeck (1844–1913) oli Euroopan mantereen suurin eläintenvälittäjä, sirkusten ja ihmisnäyttelyiden järjestäjä. Hänen kalastajaisänsä aloitti suvun liiketoiminnan vaatimattomasti: eräänä päivänä Carlin ollessa neljävuotias isä toi mereltä verkkoihinsa tarttuneet

kuusi hyljettä mukanaan. Hylkeet asetettiin puisiin saaveihin Spielbudenplatzille, perheen kotipihalle, ja ihmiset saivat katsella niitä maksusta.⁷ Tästä alkoi Hagenbeckien eläinkauppa. Isä Claus Gottfried Carl Hagenbeck ryhtyi tuomaan Eurooppaan eksoottisia eläimiä maailman kaukaisista kolkista, ja eläimet myytiin hyvällä voitolla yksityisiin ja yleisiin eläintarhoihin ympäri Eurooppaa. Villieläinliiketoiminnan osoittaessa hiipumisen merkkejä, Carl Hagenbeck päätti laajentaa toimialaansa. Ensimmäinen ihmisryhmä, kuusi Norjan saamelaista, esiteltiin Hampurissa 1871.⁷¹ Täytyy myös muistaa, etteivät massanäyttelyt kiinnostaneet vain tavallisia kansalaisia, vaan antropologit ja etnologit olivat tieteen nimissä yhtä kiinnostuneita näytöksistä. Näyttelyiden ja tieteen välillä oli yhteys, joka kuvastaa jo itsessään tuota aikakautta. Vuonna 1859 oli ilmestynyt Charles Darwinin (1809–1882) Lajien synty, jonka ansiosta tieteellistä paradigmaa hallitsi evoluutioteoria. Näyttelyt kuvasivat ikään kuin autenttisesti eri heimojen ja kansakuntien elämää ja kehitysasteita evoluutiomielessä.⁷²

Massanäyttelyiden ja tieteen välistä yhteyttä ei Rikke Andreassenin mukaan voi täysin ymmärtää ellei näe eksoottisuuden ja seksuaalisuuden välistä yhteyttä. Andreassenin näkemyksen mukaan tanskalaisten näyttelyiden seksuaalinen aspekti oli kuin kaksiteräinen miekka. Ensiksikin ihmisiä näytettiin seksuaalisesti – naiset olivat puolipukeissaan ja esittivät seksuaalisesti provosoivia tansseja. Toiseksi miesten sanottiin olevan sukupuolisuhteissa eurooppalaisten naisten kanssa. Näin valkoinen mies ”kontrolloi” sekä eurooppalaisten että eieurooppalaisten naisten seksuaalisuutta. Näyttelyiden seksuaalinen virittyneisyys siis lisäsi niiden dynamiikkaa ja rodullista ”ymmärtämistä” tarkkailijoiden ja tarkkailtavana olevien kohteiden välillä. Magia tai taikuus, seksuaalisuus ja tuntematon kuuluivat kaikki eksoottisuuteen. Korostettakoon, että autenttisuus ja luonnollisuus olivat näyttelyiden tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos esiintyjät eivät tuntuneet tarpeeksi luonnollisilta, tuli katsojien puolelta moitteita. Autenttisuus ja luonnollisuus olivat niin houkuttelevia tekijöitä, että toisinaan paikalle kutsuttiin antropologeja ja etnologeja varmistamaan esiintyjien aitous, ja se etteivät he olleet olleet tekemisissä länsimaisen kulttuurin kanssa. Erään beduiininäyttelyksi kutsutun esityksen 1892 takasi aidoksi (echte) yksi silloisen Saksan johtavammista antropologeista, Rudolf Virchow (18211902). Esillä olevat ”eksoottiset ihmiset” olivat olleet vain vähän kosketuksissa eurooppalaisen kulttuurin kanssa.⁷³

Eräissä lehdissä ”naureskeltiin”, että vuoden 1892 beduiiniväkeä esiintyi vuoden 1897 tapahtumassa, ja että osa puhui sujuvasti berliininsaksaa. Aitouden vaatimus sai Kööpenhaminan eläintarhan johtajan Johannes Schiøttin lähettämään 1899 yhden työntekijänsä, Johannes Madsenin, Ceylonille hankkimaan mahdollisimman aitoja ja eksoottisia ihmisiä Tanskaan. Matkoiltaan Madsen kirjoitti Politiken ja Illustrerede Tident lehteen, kuinka vaikeaa oli löytää ”villejä, puhtaan Luonnon lapsia”. Vastoinkäymisistään huolimatta Madsen onnistui tuomaan 25 hengen ryhmän Tanskaan esiintymään Kööpenhaminan eläintarhaan, jossa kolmen kuukauden aikana kävijöitä oli vuonna 1901 peräti 180,000. Seuraavana vuonna Schiøtt lähetti uusia retkikuntia etsimään ihmisiä eläintarhaan aina Japanista ja Kiinasta asti. Autenttisuuden vaatimus oli liitoksissa siihen, minkälaisia mielikuvia, stereotypioita, ihmisillä oli eri roduista. Mielenkiintoista on, että nämä ”villit, eksoottiset ihmiset” nähtiin ”jaloina villeinä”. He eivät vielä olleet ”kulttuurin turmelemia”, vaan asuivat luonnon kanssa harmoniassa.⁷⁴ Tämä ajatus luonnon kanssa harmoniassa elämisestä antoi ajatuksia nostalgisiin tunte-muksiin. ”Jalojen villien” vastakohtana olivat ”barbaariset, sotaisat ja ei-toivotut ominaisuudet”. ”Barbaarisuus” nähtiin yhtä autenttisena kuin ”jalous”. Erityisesti negatiivista huomiota herättivät niin Saksassa kuin Tanskassa pidetyt Australian aboriginaalien esitykset barbaarisina villeinä. Esityksiä jopa kutsuttiin Kannibaalinäyttelyiksi. Tanskalainen sanomalehti kirjoitti näyttelystä näin:

”Tänään oli mahdollista nähdä hirviöitä…mutta se oli suuri pettymys. Ryhmä, jossa alun perin piti olla kymmenen raskastekoista miestä, naista, ja toiveikkaita lapsia, oli kutistunut yhteen mieheen, naiseen ja lapseen. Syynä oli, etteivät he matkalla Eurooppaan, olleet saaneet kotimaan terveellistä ruokaa, joka koostui ihmislihasta…Nämä kolme kannibaalia olivat erittäin rumia, etenkin nainen. Heillä oli leveät nenät, harmaanmusta iho ja raskas, lasimainen tukka.”⁷⁵

Tosiasiassa aboriginaalit kuolivat matkan aikana sairauksiin, mutta koska juuri aboriginaalien ajateltiin olevan evoluution kehityksessä ”alemmalla tasolla”, esitettiin sen, etteivät he olleet saaneet toteuttaa kannibalismia, olleen heidän kuolemansa syy. Näyttelyesitteessä aboriginaalit vieläpä grillasivat englantilaisia

merimiehiä. Kaikki tämä alleviivasi heidän asemaansa evoluution kehityksen portaiden alimmalle tasolle kuuluviksi. Vaikka näyttelyt olivat suunnattu suurelle yleisölle, julkaistiin monista esityksistä tieteellisissä julkaisuissa artikkeleita. Esimerkiksi Hagenbeck työskenteli yhteistyössä Berlin Society for Anthropology, Ethnography and Protohistory yhteisön kanssa. Tarkoituksena oli tutustua materiaaliseen kulttuuriin, vaatetukseen, kieleen ja käyttäytymiseen.⁷

1800-luvun ja 1900-luvun alun antropologisen tieteen tärkein ihmisen luonnetta ja historiaa luonnehtiva tekijä oli rotu. Siksi sen tutkimiseen käytettiin niin paljon aikaa ja energiaa. Valkoiset anglosaksiset eurooppalaiset miehet olivat hierarkian ylimpänä. Evoluutiosta johtuvista seikoista ihmisten eri vaiheet kehityksessä olivat eurooppalaisten antropologien kiinnostuksen kohteena. Vastakohtaparina toimi luonto/kulttuuri-ajattelu. Ihmissuvun kehityskin kuvattiin sukupuun avulla. Näyttelyiden avulla luotiin samanaikaisesti eurooppalaista identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.⁷⁷

FYYSINEN ANTROPOLOGI RUDOLF VIRCHOW

Saksalainen Rudolf Virchow (1821–1902) oli yksi 1800-luvun lääketieteen suurista nimistä.⁷⁸ Hän oli erittäin aktiivinen monien tieteiden alueilla ja yhteiskunnallisessa elämässä. Virchowin asemaa kuvastaa hyvin se, että pitkän ja aktiivisen elämänsä loppuaikoina häntä alettiin kutsua ”paaviksi”. Virchowin suunnatonta työtarmoa selittää paitsi hänen persoonallisuutensa myös se, että hän tarvitsi poikkeuksellisen vähän unta. Yleensä hän nukkui vain viisi tuntia vuorokaudessa ja välillä hän selvisi vähemmällä unella.⁷

Virchow muistetaan erityisesti solupatologian isänä, jonka uraauurtava teos Die Cellularpathologie ilmestyi vuonna 1858. Solupatologian tunnuslause oli omnis cellula e cellula, ”kaikki solut soluista”. Sen mukaan sairauksilla on spesifi sijainti, ne ilmenevät soluissa, eivätkä antiikin lääkäreiden olettamissa ruumiinnesteissä. Solupatologian ohella Virchow tarkasteli varsinkin 1840-luvun lopun kirjoituksissaan hyvin monipuolisesti yhteiskunnan vaikutusta väestön terveyteen sekä sitä, miten yhteiskunnallisia oloja ja julkista terveydenhuoltoa tulisi kehittää. Viimeiset vuosikymmenet hän toimi aktiivisesti fyysisen antropologian alalla tutkien ja vertaillen eri väestöryhmien, muun muassa saamelaisten, ruumiillisia ominaisuuksia. Nuoruudestaan lähtien hän oli ollut kiinnostunut historiasta ja julkaisi kirjoituksia lääketieteen historiasta.⁸ Fyysisen antropologian edustajana Rudolf Virchowista tuli Hagenbeckille tärkeä kumppani sekä Hagenbeckin esitysten vakiovierailija, joka luennoi näyttelyistä ja puolusti niitä lehdissä. Vastalahjaksi Hagenbeck tarjosi Virchowille mahdollisuuden tehdä ajan antropologialle suosittuja mittauksia ja fyysisiä tutkimuksia näytöstensä esiintyjille. Virchow pääsi myös mittaamaan harvinaisia lappalaisia kalloja vuonna 1879 Berlin Zoossa.⁸¹

17. Rudolf Virchow

Perusteellisemmin saamelaisia tutkittiin antropologian mittausvälinein Yrjö Kajavan aloitteesta vuonna 1924 käynnistetyssä Suomen tiedeakatemian suurhankkeessa, jonka tavoitteena oli kuvata suomalaisten fyysinen antropologia. Kajavan kehotuksesta oli Inarin piirilääkäri Arvo Elfving jo vuosina 1912–1914 kerännyt aineistoa saamelaisista. Kajavan esittely Elfvingin tuloksista rakentuu niin, että lukija väistämättä ryhtyy pohtimaan saamelaisten ja ”eurooppalaisten” suhdetta. Raporttinsa johtopäätöksissä Kajava pohdiskelee kolmea teoriaa saamelaisten fyysisistä ominaisuuksista: ilmastoteoriaa, saksalaisen anatomi Rudolf Virchowin esittämää patologisuushypoteesia⁸² ja alankomaalaisen lääkärin C. H. Stratzin protomorfisuus eli ”jäänne” teoriaa.⁸³

Ensimmäiseksi hän aprikoi, että ulkoiset olosuhteet ovat todella suuresti vaikuttaneet ”pysähtyneeseen kasvuun, ts. lappalaiset ovat – kuten Virchow aikoinaan totesi – epäsuotuisten olosuhteiden näivettämä kansa”. Lopussa hän kuitenkin nostaa esille alankomaalaisen Stratzin teorian siitä, että saamelaiset ovat keltavalkoisen alkurodun jäänne, ns. protomorfinen rotu. Kajava löytää aineistosta monia tällaisia tuntomerkkejä, kuten vartalon ja raajojen suhteet, kallon vähäisen tilavuuden, nenän leveyden ja hampaiden ”primitiiviset” tuntomerkit.⁸⁴

Virchow oli teorioissaan ja hypoteeseissaan radikaali, siksi ei ole ihme, että hän puhuu saamelaisistakin ympäristön näivettämänä kansana. Hän oli agnostikko, joka suhtautui maailman materialistisesti käyttäen ”jaloilleen asetettua” Hegelin filosofiaa ja dialektiikkaa keinoinaan analysoida maailmaa.⁸⁵ Virchow pyrki koko elämänsä kehittämään ihmiskunnan sairaudet ja kärsimykset selittävää fyysiset ja sosiaaliset tekijät yhdistävää teoriaa.⁸ Monissa kirjoituksissaan hän ilmaisi käsityksensä lääketieteestä yhteiskunnallisena tieteenä ja toimintana. Hänen kuuluisa toteamuksensa on: ”Lääketiede on yhteiskunnallinen tiede ja politiikka ei ole mitään muuta kuin lääketiedettä suuressa mittakaavassa.”⁸⁷ Vanhempiensa epäilyn kommunismista Virchow torjui, mutta piti itseään

sosialistina.⁸⁸ Kaikessa toiminnassaan hän ajoi väsymättä uskonnon- ja sananvapauden, yleisen hygienian ja terveydenhuollon kehittämisen sekä humanismin asiaa. Hän myös arvosti Friedrich Engelsin teosta Työväenluokan asema Englannissa.⁸

KUVAT JA KULTTUURIEN TUTKIMUS

Kuvat itsessään muodostavat kiinnostavan tutkimuskohteen, vaikka antropologista tiedettä on pidettykin verbaalisena tieteenä. Valokuvien avulla voitiin tallentaa uhanalaisia kulttuureja. Valokuvan varhainen tehtävä antropologiassa ja kulttuurien tutkimuksessa oli siis dokumentointi. Ensimmäinen merkintä valokuvan käytöstä liittyy fyysiseen antropologiaan vuodelta 1869. Tällöin J. H. Lamprey esitti, että valokuvan avulla voitaisiin ratkoa eri rotuihin kuuluvien ihmisten ominaisuuksien mittaamisen ja vertailun ongelmia. Valokuvat auttaisivat luokittelussa. Varsinaisen valokuvauksen ja elokuvauksen tutkimuskäytön aloittivat Margaret Mead ja Greogory Bateson. Heidän sanotaan aloittaneen antropologian visuaalisen kauden tutkimuksellaan ”Balinese Character: A Photographic Analysis” (1942). Kenttätyön aikana saatiin 25 000 mustavalkoista still-kuvaa, joista 759 on esitetty Balinese Character –monografiassa. ¹ Klassikkoja etnografisten elokuvien saralla ovat juuri Robert Flahertyn kuvaamat elokuvat ”Eskimo”

18. Eskimoäiti ja lapsi

(1918), ”Nanook of the North” (1922) ja ”Moana” (1926). Hänen kuvaustapansa oli osallistuva eli Flaherty toimi yhteistyössä kuvattaviensa kanssa. Ehkei hän ihan ollut ”natiivi natiivien joukossa”, kuten Bronislaw Malinowski kenttätyömetodeissaan painotti, mutta ainakin hän kykeni ”asettamaan todellisuuden näyttämölle”. Termi on vakiintunut ranskalaiselta Jean Rouchilta. ²

19. Nanook

Franz Boas oli maantieteilijä, joka keräsi ensimmäisen etnografisen materiaalinsa Baffinmaassa vuosina 1883–1884. Myöhemmin hänestä kehkeytyi antropologi, joka käytti kenttätöissään elokuvausta. Hän kuvasi Kwatkiul – kulttuuria 1930-luvulla. Hän ei vain dokumentoinut, vaan järjestelmällisesti keräsi aineistoa myöhempää tutkimusta varten. Mutta ylipäätään, kun alkuasukasryhmiä tutkittiin, luokiteltiin yhteisöjä samalla tavalla kuin eläinlajeja, ja niiden alkuperää pyrittiin selventämään. Valokuva muuttaa ajan kokemisen. Ne ovat kulttuurinen ihmiskunnan muistin jatke. Menneisyys ei ole voinut hävitä ja hämärtyä epäselvästi, vaan kuvat uudistavat mielen muistia. Kulttuurihistorioitsija Tapio Onnelan mukaan 1800-luvun puolivälin jälkeen tiedemiehet kiinnostuivat rotutypologioista. Esimerkiksi saksalaisen C. Damman teos ”Antropologish-Etnologisches Album in Photographien” (1873–1876) koostui noin 600:sta eri puolilla maailmaa otetuista ja hankituista visiittikorttikuvista, jotka Damman oli kerännyt hyvin erilaisista lähteistä. Hän otti kuvia merimiehistä ja eri rotuisista sirkustaiteilijoista, ja sai käyttöönsä Berliinin Antropologiselle seuralle tulleita kuvia. Varhaisemmassa versiossa oli kuvia Amerikasta, Australiasta, Afrikasta ja Aasiasta, mutta ei Länsi-Euroopasta. Populaaripainoksessa sen sijaan eurooppalaisia edustivat vain suomalaiset, lappalaiset, romanialaiset ja puolalaiset. Myöhemmissä versioissa oli muitakin eurooppalaisia kansoja. ³

Teos visualisoi Charles Darwinin (1809–1882) kehitysoppia, jonka mukaan eurooppalaiset rodut olivat edistyneempiä ja kehittyneempiä kuin muut. Kirjan rakenne jo itsessään toi esille eräänlaisen rotujen hierarkian. Populaaripainoksessa germaanisteutoninen tyyppi oli ensin edustettuna ja lopussa Australian aboriginaalit. Damman oli systematisoinut kirjansa niin, että ensimmäisenä siinä esitettiin Otto von Bismarckin kaltaisia henkilöitä ja lopussa nimettömiä ihmistyyppejä, kuten ”arabi” tai ”kafferi”. Myöskin ensimmäiset henkilöt olivat puetut tehdasvaatteisiin, kun taas loppupään ihmistyypit olivat kokonaan alastomia villejä. Antropologia siis sai valokuvien avulla, Michel Foucaultin luoman käsitteen, ”biovallan”. ⁴

20. Australialaisia

LOPUKSI

Vieraan kammo, vierauden kammo kertoo jotakin länsimaalaisesta kulttuuristamme. Katse joka jatkuvasti piirtää toiseuden kuvaa, on läsnä. Läsnä on myös se jokin toinen ihminen, jota katsotaan ja luokitellaan. Teokseni tarkoituksena on herättää kysymyksiä siitä, miten luokitteleva katse on syntynyt. Samalla sen tarkoituksena oli niinkin ylevä ajatus kuin hetkellinen luokittelun unohtaminen. Mikä varmaankin kulttuurissamme on mahdotonta. Mutta mitä jää tilalle, jatkuva toiseuden kauhistelu ja pelko? Olisiko aika oppia luokittelevan katseen sijasta inhimillisempi tapa katsoa toista?

LÄHDEVIITTEET:

¹. Bowler 1992, 22.

². Koulutukseltaan biologeja olivat: Haddon, Rivers, Seligman, Huxley ja Spencer. Stocking 1995, 82, 88–89, 90–115, 120–121, 178, 188, 199–200, 221, 229, 279, 281, 388.

³. Bowler 1992, 22.

⁴. Foucault 2013, 72–73.

⁵. Ihmisen tarina, Suuri maailmanhistoria, osa 1. Kirjayhtymä 1971, 488.

. Larsen 2007, 2803–2804.

⁷. Forsius 2006, 2/8. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

⁸. Ignatius 2004, 285; Forsius 2006, 2/8. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

. Ignatius 2004, 298; Forsius 2006, 2/8. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

¹ . Ignatius 2004, 292–293; Forsius 2006, 2/8. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

¹¹. Ignatius 2004, 280–284; Forsius 2006, 1/8.. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

¹². Ignatius 2004, 295–298; Forsius 2006, 2. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

¹³. Bowler 1992, 22–23.

¹⁴. Selander 1995, 265–266. Jälkisanat Jorge Luis Borgesin teoksessa Kuvitteellisten olentojen kirja.

¹⁵. Classen 2012, 20–21.

¹ . Bessler 1995, 33.

¹⁷. T. H. White 1954, 42–43; Bowler 1992, 65–66.

¹⁸. Summer 1986, 3–11.

¹ . Eco 1986, im

² . Eco 1986, im.

²¹. Dykema 2011, 104–106; Williams 2012, 241,246; Classen 2012, 17 18.

²². Bowler 1992, 66.

²³. Landtman 1917, I-II.

²⁴. Foucault 2011, 36–46.

²⁵. Ringbom 1989, 27–30.

² . Foucault 2011, 36–46.

²⁷. Bowler 1992, 77.

²⁸. ibid. 135–137.

² . ibid, 67.

³ . Forsius 2006, 3–4/8. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol1.htm. viitattu 12.7.2014.

³¹. ibid., 4/8.

³². ibid. 4–5/8.

³³. Thomson 1996, 1–19.

³⁴. Tieteen Kuvalehti, Historia 2014, nro 10, 50–52.

³⁵. ibid, 53.

³ . Thomson 1996, 1–19.

³⁷. Vrt. myöhemmin Elefanttimiehen tarinaa.

³⁸. Thomson 1996, 1–19.

³ . Tieteen Kuvalehti, Historia 2014, nro 10, 50–53.

⁴ . ibid. 52–53

⁴¹. Chakravathy 2009, 45.

⁴². ibid. 45.

⁴³. ibid. 45.

⁴⁴. ibid. 45–46.

⁴⁵. ibid. 46–47.

⁴ . ibid. 45.

⁴⁷. 1800-luvulla oli olemassa ns. miasma-teoria. Sivistyneistö Englannissa arveli yleisesti tautien syyksi tätä miasmaa (miasmoja) eli tauteja aiheuttavaksi muuttunutta ilmaa. Sitä syntyi kaupungeissa ahtaissa, köyhissä ja kurjissa oloissa. Miasman ajateltiin olevan peräisin erityisesti seisovasta vedestä ja mätänevistä eläin- ja kasviperäisistä jätteistä. Maaseudulla se yhdistettiin erityisesti soihin ja seisoviin vesiin. Miasman lähteiden katsottiin tavallisesti

löytyvän pahan hajun perusteella. Ks. Vuorinen 2010, 227. Ei ole aivan perusteeton olettamus, että John Merrickinkin ajateltiin kärsivän miasmasta.

⁴⁸. Ks. Chakravathy, Dorthe, Tieteen kuvalehti historia 2009, nro 1, s. 45–47. ISSN 0806–3209.; "Tutkijat löysivät "elefanttimiehen" geenin", HS, 3.8.2011. (Tutkimuksen julkaisi New England Journal Of Medicine).; http://www.rotten.com/library/sideshow/elephant-man. Viitattu16.12.2013.

⁴ . http://www.genome.gov/27544895. Viitattu 16.12.2013.

⁵ . Ks. Rauno Vellingin esipuhe teoksessa "Tuokio tuulessa, André Brink ja Carl von Linnéen teos "Lapinmatka 1732".

⁵¹. Ks. Kaikkonen, Olli: Eriarvoisuusajattelu, rotukäsitykset ja sosiaalidarwinismi. s. 19–35. Teoksessa Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset. (Toim. Aira Kemiläinen) SHS. Vammala 1985.

⁵². Tieteen Kuvalehti, Historia 2014, nro 10, 52.

⁵³. ibid. 52.

⁵⁴. Davie, Lucille: Sarah Baartman, at rest at last. www.southafrica.info/history/saartjie; www.arlindocorreia.com/venus.

⁵⁵. Ringbom 1989, 81–82.

⁵ . Pinney 1992, 74.

⁵⁷. Codrington 1891; Sarho 1981, 95; Stocking 1995, 34, 41.

⁵⁸. Stocking 1995, 34, 41.

⁵ . Pietikäinen, 2013 im.

. Rosberg 1921, 76.

¹. ibid. 76.

². ibid. 76.

³. ibid. 76–77.

⁴. ibid. 77.

⁵. Isaksson 1998, 114–115.

. Pietikäinen 2013, im.

⁷. Ks. Paukku, Timo: Neandertalin ihmisen arvoitus on vihdoinkin ratkeamassa. Helsingin Sanomat, 13.2.2009, s. B1. Tiivistetty versio. Viitattu 3.1.2013.

⁸. Ryan, Lyndall & Smith, Neil: Trugernanner (Truganini) (1812?–1876); http://www. adb.online.anu.edu.au/biogs/A060326.htm. (Australian Dictionary of Biography, verkkoversio). Viitattu18.12.2013.

. Andreassen 2003, 21–38.

⁷ . Rothfels 2002, 45.

⁷¹. Alexander 1983, 315.

⁷². Andreassen 2003, 21–38.

⁷³. ibid. 21–38.

⁷⁴. Kuuluisalla ranskalaisella teoreetikolla ja filosofi Jean-Jacques Rousseaulla (1712–1778) oli jo olemassa ajatuksia "jaloista villeistä".

⁷⁵. Andreassen 2003, 21–38.

⁷ . ibid. 21–38.

⁷⁷. ibid. 21–38.

⁷⁸. Vuorinen 2010 b.

⁷ . Ackerknecht 1953, 33; Vuorinen 2010, 234.

⁸ .Vuorinen 2010, 234–235.

⁸¹.Lehtola 2009, 7.

⁸².Virchowin 1870-luvulla esittämän hypoteesin mukaan saamelaiset olivat busmannien tavoin patoen rotu. Patologisuuden (sairaalloisen surkastuneisuuden) oli aiheuttanut vuosisatojen kuluessa mm. yksipuolinen ja puutteellinen ravinto. Myöhemmin Saksan ensimmäinen yliopistoantropologi Johannes Ranke, joka sinänsä hyväksyi patologisuushypoteesin, kutsui saamelaisia ihmisen "kitukasvuiseksi muodoksi". (Isaksson 1998, 120.)

⁸³.Isaksson 1998, 116.

⁸⁴.ibid. 116.

⁸⁵.Ackerknecht 1953, 51–52; Waitzkin 2006; Vuorinen 2010, 235.

⁸ .Waitzkin 2006; Vuorinen 2010, 235.

⁸⁷.Virchow 1879, 38; Ackerknecht 1953, 46.

⁸⁸.Ackerknecht 1953, 166; Vuorinen 2010, 235.

⁸ .Vuorinen 2010, 235.

. Onnela 1995, 134–164.

¹. Tuomisto & Uusikylä 1995, 9–23.

². Mettre en scène la réalité. Ks. Feld, Steven 1989, 231–232.

³. Onnela 1995, 134–164.

⁴. ibid. 134–164.

LÄHDELUETTELO:

Ackerknecht, Erwin H.: Rudolf Virchow: Doctor, statesman, anthropologist. The University of Wisconsin Press, Madison 1953.

Alexander, Edward P. 1983: Museum Masters. Their Museums and Their Influence. Nashville, Tennessee: American Association for State and Local History.

Andreassen, Rikke: The ”Exotic” as Mass Entertainment: Denmark 1878–1909, Race & Class 2003 45:21–38.

Bowler, Peter J.: Ympäristötieteiden historia WSOY:n graafiset laitokset. Juva 1997.

Brink, Andre: Tuokio tuulessa. Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy. Keuruu 1992.

Chakravathy, Dorthe, Tieteen kuvalehti historia 2009, nro 1, s. 45–47. ISSN 0806–3209.

Codrington Robert Henry: The Melanesians. Oxford 1891.

Classen, Albrecht: Epistemological Function of Monsters in the Middle Ages.

From Voyage of Saint Bredan to Herzog Ernst, Marie de , Marco Polo and John Mandeville. What Would we be without Monsters in Past and Present!Lo Sguardo 2012 (II), no 9:13–34.

Eco, Umberto: Art and Beauty in the Middle Ages. Yale University Press. New Haven and London 1986.

Davie, Lucille: Sarah Baartman, at rest at last. www.southafrica.info/historv/saartjie; www.arlindo-correia.com/venus. viitattu 22.9.2014.

Dykema, Bobbi: Preaching the Book of creation: memory and Moralization in Medieval Beastieries. Peregrinations 2011, vol III Issue, 2: 96–115.

Feld, Steven: Themes in the Cinema of Jean Rouch. Visual Anthropology, Vol 2 Nos 3–4, s. 231–232, Harwood Academic Publishers. 1989.

Foucault, Michel: Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Gaudeamus Helsinki University Press. Helsinki 2010.

Foucault, Michel: Klinikan synty. niin & näin. Tampere 2013.

Forsius, Arno: Epämuodostumien historiaa ennen vuotta 1850.

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/teratol 1.htm. viitattu 12.7.2014.

Ignatius, Jaakko: Antiikin ajan perinnöllisyyslääketiedettä. Teoksessa: Antiikin lääketieteen perintö, toim. Andreo Larsen. Yliopistopaino Helsinki 2004.

Ihmisen tarina, Suuri maailmanhistoria, osa 1. Kirjayhtymä 1971.

Isaksson, Pekka: Antropologiset mittaukset Inarissa 1900-luvun alussa, s. 112– 121. Teoksessa Kirjoituksia Inarin historiasta. Oulun yliopistopaino 1998.

Kaikkonen, Olli: Eriarvoisuusajattelu, rotukäsitykset ja sosiaalidarwinismi. s. 19–35. Teoksessa Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset. (Toim. Aira Kemiläinen) SHS. Vammala 1985.

Landtman, Gunnar: The Folk-tales of Kiwai Papuans. Acta societatis scientiarum fennicae tom. XLVII. Helsingfors 1917.

Larsen, Andreo: Jumalan käsi. Duodecim 2007; 123: 2803–9.

von Linne, Carl: Lapinmatka 1732. Arvi A. Karisto osakeyhtiön Kirjapaino. Hämeenlinna 1969.

Lehtola, Veli-Pekka: ”Lappalaiskaravaanit harhateillä, kulttuurilähettiläät kiertueella? Saamelaiset Euroopan näyttämöillä ja eläintarhoissa.” Faravid 33/2009.

Onnela, Tapio: Tieto, valta ja valokuvaus, s. 134–164. Teoksessa Kuva, teksti ja kulttuurinen näkeminen. Tietolipas 141, SKS, Jyväskylä 1995.

Pietikäinen, Petteri: Hulluuden historia. Tallinna Raamatutrukikoja OU, Tallinna 2013.

Pinney, Christofer: The parallel Histories of Photography and Anthropology 1860–1920, ed. Elizabeth Edwards, s.74, Yale up, London 1992.

Ringbom, Sixten: Pinta ja syvyys. Forssan Kirjapaino Oy. Forssa 1989.

Rothfels, Nigel 2002: Savages and Beasts. The Birth of the Modern Zoo. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Rosberg, J. E.: Yleisen maantieteen alkeet. Otava, Helsinki 1921.

Ryan, Lyndall & Smith, Neil: Trugernanner (Truganini) (1812?-1876); http://www.adb.online.anu.edu.au/biogs/A060326.htm. (Australian Dictionary of Biography, verkkoversio). Viitattu18.12.2013.

Sarho, Risto: Gunnar Landtman Uuden-Guinean tutkijana. Yleisen kansatieteen pro gradututkielma. Kansatieteen jaosto. Helsingin yliopisto 1981.

Selander, Sari: Jälkisanat Jorge Luis Borgesin teoksessa Kuvitteellisten olentojen kirja. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1995.

Stocking, George W. Jr.: After Tylor. British Social Anthropology 1888–1951. The University of Wisconsin Press 1995.

Summer: Introduction, New Series, Vol. 44, No. 1, A Medieval Bestiary (Summer, 1986), pp. 3–11 (article consists of 9 pages) The Metropolitan Museum of Art Bulletin. The Metropolitan Museum of Art, 1986. DOI: 10.2307/3258965.

Tieteen Kuvalehti Historia 2014, nro 10, 50–53.

Thomson, Rosemarie Garland: Introduction: From Wonder to Error A Genealogy of Freak Discourse in Modernity pp. 1–19. In Book: Freakery. Cultural Spectales of the Extraordinary Body. New York University Press. New York and London 1996.

Tuomisto, Anja & Uusikylä, Heli: Kuva ja kulttuuri, tutkimuksen lähtökohtia, s. 9–23. Teoksessa Kuva, teksti ja kulttuurinen näkeminen. Tietolipas 141, SKS, Jyväskylä 1995.

Virchow, Rudolf: Gesammelte Abhandlungen aus dem Gebiete der öffentlichen Medicin und der Seuchenlehre von Rudolf Virchow. In Zwei Bänden. Verlag von August Hirschwald, Berlin 1879.

Vuorinen, Heikki S.: Taudit, parantajat ja parannettavat. Lääketieteellinen historia. Vastapaino. Tampere 2010.

Vuorinen, Heikki S.: Sosiaaliepidemologian juuret. Teoksessa Mikko Laaksonen & Karri Silventoinen ( toim.) Sosiaaliepidemologia. Gaudeamus, Helsinki, painossa.

Waitzkin, Howard: One and a half centuries of forgetting and rediscovering: Virchow's lasting contributions to social medicine. Social Medicine 1 (1): 510.

White, T. H.: the Bestiary: A Book of Beasts. New York Putnam 1954.

Williams, David: Monsters then and now.Lo Sguardo, 2012. (II) no 9: 239–258. 150 151

Julkaisutiedot

Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi Valmistaja: BoD - Books on Demand, Norderstedt, Saksa

ISBN 978-9-5231-8105-2